Kiitos jokaiselle äänestäjälle. Osaltaan teidän äänillänne saimme Helsingissä viisi vihreää kansanedustajaa. Kiitos myös tukijoille, muille ehdokkaille ja heidän tukiryhmilleen ja puoluetoimiston työntekijöille. On ollut kiva tehdä kampanjaa!
Vaalien jälkeen varsinainen vaikuttaminen vasta alkaa. Itse palaan heti maanantaina päivätöihini yliopistolle, ja yritän lomittaa kansalaisjärjestötoimintaa ja puolueessa vaikuttamista lepäämiseen. Samaa miksiä voin lämpimästi suositella muille.
Showing posts with label vaalit. Show all posts
Showing posts with label vaalit. Show all posts
>>
2007-03-19:
Kiitos äänestäneille!
>>
Minua kannattaa äänestää, jos ajattelee samoin. Minä ajattelen, että tarvitsemme Suomeen lisää energiantuotantomuotoja, lisää energiatehokkuutta, lisää työpaikkoja ja elinkeinoja, lisää hyvinvointia köyhimmille, lisää ja fiksumpaa tietotekniikkaa, lisää maahanmuuttajia, lisää kieliä ja kulttuureja, lisää ajatuksia, lisää rakkautta, lisää vaikutusmahdollisuuksia, lisää elintilaa eri eliölajeille, ja ylipäätään lisää monimuotoisuutta.
Jos taas ajattelee kaikesta ihan eri tavalla, kannattaa tietysti äänestää jotakuta muuta. Yleensä melkein aina löytyy ainakin se vähiten huono vaihtoehto. Monet ihmiset äänestävät huonoista syistä ja lähes sattumanvaraisesti, ja juuri siksi sinun kannattaa äänestää fiksuista syistä ja harkiten.
Koska eduskunta päättää meitä koskevista asioista. Se voi tehdä Suomesta ja vähän maailmastakin joko paremman tai sitten huonomman paikan.
Yksi ääni ja jopa yksi kansanedustaja vaikuttaa vielä melko vähän. Toimimalla fiksusti ryhmässä voi vaikuttaa jo enemmän.
Myös jokaiselle muulle puolueelle tai ehdokkaalle annettu yksittäinen ääni on yksittäisenä aika vähämerkityksinen. Kun ääniä on paljon, sillä on jo iso merkitys. Eduskunta ei tee huonoja päätöksiä siksi, että sen nimi on eduskunta tai siksi, että se valitaan vaaleilla, vaan siksi, että sinne ei valita parempia tyyppejä.
On totta, että paljon valtaa käyttävät nykyään ylikansalliset järjestöt, yhtiöt ja ulkoparlamentaariset tahot. Osaltaan tähän liittyy hyvääkin kehitystä. Äänestämättä jättäminen ei kuitenkaan lisää poliittisen päätöksenteon suhteellista valtaa, korkeintaan vähentää sen pätevyyttä ja uskottavuutta. Jos haluamme lisää valtaa takaisin poliittisille päättäjille, meidän kannattaa äänestää päättäjiä, joilla on rohkeutta vahvistaa ylikansallista demokratiaa, esimerkiksi YK:ssa ja EU:ssa.
Eduskunta päättää suomalaisten tuloveroista, mielenterveyteen laitetuista varoista, pakolaisten b-luvien myöntämisestä, uusiutuvan energian tukemisesta, homojen adoptio-oikeudesta, sananvapaudesta tietoverkoissa ja tekijänoikeuksista, joukkoliikenteen tariffituista ja investoinneista raideliikenteeseen, opintorahasta ja kansanäänestyksistä. Lisäksi eduskunta vaikuttaa hallituksen ja suuren valiokunnan kautta myös mm. EU-politiikkaan. Näitä päätöksiä tekemään kannattaa valita tyyppejä, joilla on haluamansa kaltaiset arvot ja tavoitteet.
Äänestäminen on yksi, pieni mutta tärkeä osa yhteiskunnallista vaikuttamista. Lisäksi kannattaa osallistua vaikkapa kansalaisjärjestöjen työhön, kirjoittaa kansanedustajille ja ministereille tai yleisönosastoon, keskustella ystäväpiirissään ja yrittää toimia henkilökohtaisessa elämässään paremmin. Itse toimin mm. ViNOssa, mutta järjestöjä ja ryhmiä on muitakin.
Sitten en pääse. Olen saanut paljon spontaania positiivista palautetta ja lupauksia äänestämisestä sähköpostilla ja kampanjoidessani kaduilla, mutta en tietenkään voi luvata mitään tiettyä äänisaalista.
Ääni minulle on kuitenkin suhteellisessa vaalitavassa ääni yleisemminkin hyvijä asioita tarmokkaasti ajaville Vihreille. Lisäksi aiemmat äänet näkyvät aina myös tulevissa vaaleissa huomiona, ja annetut äänet tuovat lisäarvoa ehdokkaan agendalle ja ajatuksille puolueen sisällä ja yleisemmin yhteiskunnassa, vaikkei hän pääsisikään läpi.
Jos kaikki äänestävät vain varmoja läpimenijöitä, eduskunnasta tulee tylsä ja monotoninen. Äänestä mieluummin omien arvojesi mukaan kuin varmoja voittajia.
Olen pahoillani, etten ole ehtinyt vastata jokaiseen mahdolliseen kysymykseen enkä edes kaikkiin vaalikyselyihin. Löydät vastauksiani useimmista vaalikoneista sekä omilta sivuiltani. Voit myös kysyä klo 18.30 asti vaikka sähköpostilla mielipidettäni.
2007-03-18:
Viime hetken kysymyksiä
Vielä äänestämistä pohtiville vastauksia useampaan kertaan kaduilla tai sähköpostiin tulleihin kysymyksiin.
Miksi sinua kannattaisi äänestää?
Minua kannattaa äänestää, jos ajattelee samoin. Minä ajattelen, että tarvitsemme Suomeen lisää energiantuotantomuotoja, lisää energiatehokkuutta, lisää työpaikkoja ja elinkeinoja, lisää hyvinvointia köyhimmille, lisää ja fiksumpaa tietotekniikkaa, lisää maahanmuuttajia, lisää kieliä ja kulttuureja, lisää ajatuksia, lisää rakkautta, lisää vaikutusmahdollisuuksia, lisää elintilaa eri eliölajeille, ja ylipäätään lisää monimuotoisuutta.
Jos taas ajattelee kaikesta ihan eri tavalla, kannattaa tietysti äänestää jotakuta muuta. Yleensä melkein aina löytyy ainakin se vähiten huono vaihtoehto. Monet ihmiset äänestävät huonoista syistä ja lähes sattumanvaraisesti, ja juuri siksi sinun kannattaa äänestää fiksuista syistä ja harkiten.
Miksi yleensä kannattaa äänestää?
Koska eduskunta päättää meitä koskevista asioista. Se voi tehdä Suomesta ja vähän maailmastakin joko paremman tai sitten huonomman paikan.
Yksi ääni ja jopa yksi kansanedustaja vaikuttaa vielä melko vähän. Toimimalla fiksusti ryhmässä voi vaikuttaa jo enemmän.
Myös jokaiselle muulle puolueelle tai ehdokkaalle annettu yksittäinen ääni on yksittäisenä aika vähämerkityksinen. Kun ääniä on paljon, sillä on jo iso merkitys. Eduskunta ei tee huonoja päätöksiä siksi, että sen nimi on eduskunta tai siksi, että se valitaan vaaleilla, vaan siksi, että sinne ei valita parempia tyyppejä.
Eikö tärkeimmät päätökset tehdä eduskunnan ulkopuolella?
On totta, että paljon valtaa käyttävät nykyään ylikansalliset järjestöt, yhtiöt ja ulkoparlamentaariset tahot. Osaltaan tähän liittyy hyvääkin kehitystä. Äänestämättä jättäminen ei kuitenkaan lisää poliittisen päätöksenteon suhteellista valtaa, korkeintaan vähentää sen pätevyyttä ja uskottavuutta. Jos haluamme lisää valtaa takaisin poliittisille päättäjille, meidän kannattaa äänestää päättäjiä, joilla on rohkeutta vahvistaa ylikansallista demokratiaa, esimerkiksi YK:ssa ja EU:ssa.
Eduskunta päättää suomalaisten tuloveroista, mielenterveyteen laitetuista varoista, pakolaisten b-luvien myöntämisestä, uusiutuvan energian tukemisesta, homojen adoptio-oikeudesta, sananvapaudesta tietoverkoissa ja tekijänoikeuksista, joukkoliikenteen tariffituista ja investoinneista raideliikenteeseen, opintorahasta ja kansanäänestyksistä. Lisäksi eduskunta vaikuttaa hallituksen ja suuren valiokunnan kautta myös mm. EU-politiikkaan. Näitä päätöksiä tekemään kannattaa valita tyyppejä, joilla on haluamansa kaltaiset arvot ja tavoitteet.
Oliko tämä nyt tässä?
Äänestäminen on yksi, pieni mutta tärkeä osa yhteiskunnallista vaikuttamista. Lisäksi kannattaa osallistua vaikkapa kansalaisjärjestöjen työhön, kirjoittaa kansanedustajille ja ministereille tai yleisönosastoon, keskustella ystäväpiirissään ja yrittää toimia henkilökohtaisessa elämässään paremmin. Itse toimin mm. ViNOssa, mutta järjestöjä ja ryhmiä on muitakin.
Entä jos et kuitenkaan pääse läpi?
Sitten en pääse. Olen saanut paljon spontaania positiivista palautetta ja lupauksia äänestämisestä sähköpostilla ja kampanjoidessani kaduilla, mutta en tietenkään voi luvata mitään tiettyä äänisaalista.
Ääni minulle on kuitenkin suhteellisessa vaalitavassa ääni yleisemminkin hyvijä asioita tarmokkaasti ajaville Vihreille. Lisäksi aiemmat äänet näkyvät aina myös tulevissa vaaleissa huomiona, ja annetut äänet tuovat lisäarvoa ehdokkaan agendalle ja ajatuksille puolueen sisällä ja yleisemmin yhteiskunnassa, vaikkei hän pääsisikään läpi.
Jos kaikki äänestävät vain varmoja läpimenijöitä, eduskunnasta tulee tylsä ja monotoninen. Äänestä mieluummin omien arvojesi mukaan kuin varmoja voittajia.
Mitä ajattelet...
Olen pahoillani, etten ole ehtinyt vastata jokaiseen mahdolliseen kysymykseen enkä edes kaikkiin vaalikyselyihin. Löydät vastauksiani useimmista vaalikoneista sekä omilta sivuiltani. Voit myös kysyä klo 18.30 asti vaikka sähköpostilla mielipidettäni.
>>
Saako ilmiöllä, joka uhkaa usean miljardin ihmisen elämän perusedellytyksiä, tehdä pilkkaa? Kyllä saa, siinä missä kaikesta muustakin. Huumoria tarvitaan.
Huumorilla ei tarvitse olla syvällistä sanomaa, jos se tuo iloa elämään. Ei sanomasta toki haittakaan ole. Mutta huumoria tarvitaan usein ihan vain siksi, koska se on hauskaa ja elämä olisi muuten merkittävästi tylsempää. Tämän pitäisi kai olla itsestäänselvää, mutta aina kun huomaan että kaikki eivät naura lukiessaan eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoja, tajuan että se ei ole kaikille itsestäänselvää.
Vitsailemalla voi myös testata asian kestävyyttä. Minusta ilmastonmuutos ei muutu vitsiksi Lehden irvailun vuoksi: se on aidosti vakava asia. Sen sijaan viimeisten paaviemme abortti- ja ehkäisypolitiikan perusteet jäävät pysyvästi koomisen oloisiksi, kun niissä vain uskaltaa nähdä huvittavia piirteitä. (Ja sanon näin entisenä hartaasti uskovana katolilaisena.)
Mutta huumoria tarvitaan myös ja ehkä ennen kaikkea suhteellisuudentajun palauttamiseksi. Sitä käytetään selviytymiseen hautausmailla, terveysasemilla ja poliisin leivissä, joten miksei sitten politiikassa? Huumori luo etäisyyttä kipeään, läheiseen aiheeseen ja palauttaa hivenen suhteellisuudentajua. Tämä on tärkeää jaksamisemme kannalta, mutta erityisen tärkeää se on siksi, ettemme ottaisi itseämme liian vakavasti.
Poliitikon helmasynti, jonka ristin tässä "politomaniaksi", on ajatella, että hän on vastuussa kaikista maailman ongelmista, hänellä täytyy olla vastaus jokaiseen maailman ongelmaan, ja että hän on siksi erityisen tärkeä hahmo. Vähemmän kiltisti sanottuna poliitikko uskoo olevansa omnipotentti. Kun vaaleissa pitää vielä markkinoida itseään kympillä (tai joskus kymppitonnilla), huumorin sotkeminen peliin tuntuu räikeältä riskinotolta. Siksi nauraminen pelottaa.
Politiikan kaikkivoipuutta järkyttävät huomautukset ahdistuttavat ja kiukustuttavat poliitikkoa. Jos ne tulevat muilta, herää siilipuolustusreaktio. Itsessään ne tekisi mieli vaientaa. Miksi tehdä jotakin, johon ei ihan tosissaan usko? (Jos se, onko ylioppilaskalenterissa viivat vai ei, ei ratkaisekaan kaikkia maailman ongelmia tai edes kovin montaa opiskelijaelämän ongelmaa, mitä ihmettä oikein olen tehnyt viimeiset kaksi tuntia edustajiston kokouksessa?)
Jos on ajanut yhtä suurta ratkaisua työttömyyteen, ilmastonmuutokseen tai köyhyyteen viimeiset 5 vuotta, on vaikeaa hyväksyä ajatusta, ettei se ole ainoa ratkaisu eikä edes yksinään tepsivä. Siksi nauraminen tuolle ratkaisulle pelottaa. Entä, jos se paljastaa jotakin sen heikkoudesta?
(Vihreissä minua viehättää juuri ajatus monimuotoisuudesta: tarvitsemme monimutkaisiin ongelmiin yhtenäistä kokonaisuutta, joka muodostuu monista eri lääkkeistä. Jotkut niistä ovat selkeästi tärkeämpiä kuin toiset, mutta viime kädessä ei ole suuria ratkaisuja. Samoin me uskomme, että vaikka globaali eriarvoisuus, lapsiperheiden köyhyys ja ilmastonmuutos ratkaistaisiin, tulee uusia ongelmia, joiden ratkomisessa meillä voi olla osamme. Ja toivotamme tervetulleiksi myös uudet liikkeet, jotka vastaavasti haastavat meidän luutuneita käsityksiämme.)
Poliittinen nihilismi voi olla yhtä pahasta kuin suuriin ratkaisuihin varauksetta uskominen. Lyömällä hanskat tiskiin ja tyytymällä sanomaan "kaikkia ongelmia ei vain voi ratkaista" menettää kyvyn kuunnella ahnaasti uusia ratkaisuehdotuksia. Se on sukua politomanialle siinä, että korjausehdotuksia poliittiseen ohjelmaan ei palauteta valokopioidun pahoittelevan saatekirjeen kera lähettäjälleen siksi, että ohjelma olisi täydellinen, vaan siksi, että täydellisyyttä on turha tavoitellakaan. Koska nykyinen järjestelmä on määritelmällisesti paras - kuten demarien mielestä tarveharkintainen sosiaaliturvajärjestelmä -, uudistukset ovat määritelmällisesti huonoja.
Neuvostoliiton, monetarismin ja Forssan julistuksen täydellisyyden kyseenalaistamisesta tulee mahdoton ajatus ja silkkaa ajan haaskausta. Sellaista, jolla joku Oras Tynkkynen voi vielä aika sisäsiististikin puuhastella huviksemme, mutta joka yhtä kaikki soveltuu paremmin viihteeksi ja viattomien lasten ymmärtämättömäksi leikiksi kuin vakavaksi asiaksi. Siksi nauraminen nykyiselle järjestelmälle pelottaa.
Vaikka monet poliittiset liikkeet Vihreistä Setaan muistavat julistaa, että niiden tarkoitus on tehdä itseensä tarpeettomaksi, tämä on petollisen kaunis valhekuva. Todellisuudessa ei ole mitään maailmantilaa, joka on valmiiksi tultuaan riittävän hyvä ja täydellinen -- ei edes millään politiikan osasektorilla. Jotta voi hyväksyä omat puutteensa, oman ohjelmansa puutteet ja maailman puutteet, pelko nauraa tulee voittaa.
Alun perin ideani oli kerätä omillekin sivuilleni joitain huumoripitoisempia ajatuksia - esimerkiksi verkkopelikielinen (tiedättehän, se kieli, jonka toinen sana on "lol", "omg" tai "plz" ja jossa välimerkkien !? laatua tai relevanssia tärkeämpi on määrä) tai heppatyttökielinen =)) versio vaaliteemoistani. Jäi tekemättä, mutta ehkä nykyinen versio peilaa aika hyvin tiettyä kuivaa asiallisuuttani politiikassa. Jos ei voi muuttaa itseään, on kai parempi reilusti ja täysillä olla sitä mitä on.
Huumorin vastapuoli on uskallus surra.
Kun poliitikko kuulee ihmisellä olevan hätä, hänen ensimmäinen kysymyksensä ei välttämättä ole "miten voisin lohduttaa häntä", vaan "miten yhteiskunnan pitäisi toimia, jotta hänen ei tarvitsisi itkeä?" Se on poliitikon vahvuus ja heikkous.
Eräs läheisistäni itkee usein silloin, kun luulee, etten kuule (tai ehkei hän välitä). Jos elämän täyttää kipu 26-vuotiaana eikä tiedä, loppuuko se koskaan ja voiko elää normaalia elämää, ei siinä paljon itkuttomuus auta. Poliitikon vaistoni kysyvät, miksei meillä ole parempia ja enemmän lääkäreitä, jotka osaisivat ainakin diagnosoida ongelman pätevästi ja pysyvästi eivätkä suhtautuisi kipuun välinpitämättömästi. (Ne kysyvät myös, miksi lääkärin työn on pakko olla niin rankkaa, että se turruttaa enemmän kuin olisi pakko.) Valitettavasti on sairauksia, joihin ei ole lääkkeitä. On ongelmia, joita ei voi ehkäistä edes kaikkien kansalaisten puolustusvoimalla.
Äitini kertoi tavanneensa uimahallissa naisen, joka puhui nöyrästi ja hiljaisella äänellä. Hän sairasti skitsofreniaa, oli joutunut psykoosiin ja hänen lapsensa oli otettu huostaan. Toipilas oli päässyt lääkehoidolla takaisin kiinni normaaliin arkeen, mutta lapsia hän ei saanut takaisin. Muuten toki, mutta kuulemma lapsien omaksi hyväksi oli, etteivät he joutuneet venkomaan ees-taas eri huoltajien välillä. Tämän hän kaiken ymmärsi hyvin.
Ja mitä tähän sanoo kansanedustajaehdokas Korpela? Että psykoosissa olevien äitien lapsia ei saa missään tilanteessa ottaa huostaan? Että kerran huostaan otetut lapset on aina palautettava aiemmille vanhemmilleen? No ei. Säädösten yleisluonteisuudesta seuraavia virheitä voi ja tulee pyrkiä minimoimaan. Silti nekin tulevat olemaan modernin yhteiskunnan riesoina siinä missä tietty alkoholin kulutuksen taso, itse aiheutetut terveysongelmat ja jokin määrä harmaata taloutta sekä veronkiertoa. Jonkun yksilön on aina joskus korjattava se, minkä koneisto hajotti, vaikka koneisto olisi kuinka hyvä.
Samaan tapaan kuin pelko nauraa vie kyvyn suhteuttaa itsensä maailmaan, pelko surra vie kyvyn hyväksyä ongelmat olemassa olevina tosiasioina, jotta niihin voisi ottaa osaa.
Mutta perusongelmaksi jää: ei voi sanoa ennalta, mikä ongelma on vain hyväksyttävä ja mikä taas voidaan korjata (ja miten helposti ilman uusia, muita ongelmia). Viime kädessä ei voi sanoa, mikä on realismia, ennen kuin on yritetty - ja yritetty vielä uudestaan, vaikka joku olisi aiemmin epäonnistunutkin (kts. induktio-ongelma). Siksi tarvitsemme niitä poliitikkoja, jotka ovat joskus ystävinä sietämättömiä, koska he näkevät jokaisessa arkisessa yksilöllisessä asiassa taustalla yhteiskunnan. Poliitikon taakka on ensin hyväksyä pienuutensa sellaisten ongelmien edessä, joita ei osaa ratkaista -- ja sitten taas kieltäytyä hyväksymästä sitä.
Poliittisten liikkeiden ehkä tärkein tehtävä on pysyä tässä liikkeessä: ensin surtava ja naurettava, ja sitten taas kieltäydyttävä hyväksymästä asioita suremalla ja nauramalla. Nöyrästi ja ylpeästi, vaan ei nöyristellen eikä ylvästellen, kuten Ville Komsi on sanonut.
2007-03-14:
Se on täällä! Lehden vaalikone
Vihdoinkin! Suuri Lehden vaalikone on avattu. Hienointa on, että vaalikoneen ohessa on ihan oikeita Google-vaalimainoksia. (Minullakin on: sen teksti on "Jottei Lehti unohtuisi".)
Lehdellä on varsin southparkmainen linja: se tekee pilkkaa kaikista kaiken aikaa kaikkialla, tasapuolisesti. Kts. esim. Ilmastonmuutos peruttu huonon sään takia, Ilmastokatastrofi välitön, tutkijat varoittavat ja Tutkijat: ilmastonmuutoksella ei välttämättä yhteyttä ilmastonmuutokseen.
Saako ilmiöllä, joka uhkaa usean miljardin ihmisen elämän perusedellytyksiä, tehdä pilkkaa? Kyllä saa, siinä missä kaikesta muustakin. Huumoria tarvitaan.
Huumorilla ei tarvitse olla syvällistä sanomaa, jos se tuo iloa elämään. Ei sanomasta toki haittakaan ole. Mutta huumoria tarvitaan usein ihan vain siksi, koska se on hauskaa ja elämä olisi muuten merkittävästi tylsempää. Tämän pitäisi kai olla itsestäänselvää, mutta aina kun huomaan että kaikki eivät naura lukiessaan eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoja, tajuan että se ei ole kaikille itsestäänselvää.
Vitsailemalla voi myös testata asian kestävyyttä. Minusta ilmastonmuutos ei muutu vitsiksi Lehden irvailun vuoksi: se on aidosti vakava asia. Sen sijaan viimeisten paaviemme abortti- ja ehkäisypolitiikan perusteet jäävät pysyvästi koomisen oloisiksi, kun niissä vain uskaltaa nähdä huvittavia piirteitä. (Ja sanon näin entisenä hartaasti uskovana katolilaisena.)
Mutta huumoria tarvitaan myös ja ehkä ennen kaikkea suhteellisuudentajun palauttamiseksi. Sitä käytetään selviytymiseen hautausmailla, terveysasemilla ja poliisin leivissä, joten miksei sitten politiikassa? Huumori luo etäisyyttä kipeään, läheiseen aiheeseen ja palauttaa hivenen suhteellisuudentajua. Tämä on tärkeää jaksamisemme kannalta, mutta erityisen tärkeää se on siksi, ettemme ottaisi itseämme liian vakavasti.
Poliitikon helmasynti, jonka ristin tässä "politomaniaksi", on ajatella, että hän on vastuussa kaikista maailman ongelmista, hänellä täytyy olla vastaus jokaiseen maailman ongelmaan, ja että hän on siksi erityisen tärkeä hahmo. Vähemmän kiltisti sanottuna poliitikko uskoo olevansa omnipotentti. Kun vaaleissa pitää vielä markkinoida itseään kympillä (tai joskus kymppitonnilla), huumorin sotkeminen peliin tuntuu räikeältä riskinotolta. Siksi nauraminen pelottaa.
Politiikan kaikkivoipuutta järkyttävät huomautukset ahdistuttavat ja kiukustuttavat poliitikkoa. Jos ne tulevat muilta, herää siilipuolustusreaktio. Itsessään ne tekisi mieli vaientaa. Miksi tehdä jotakin, johon ei ihan tosissaan usko? (Jos se, onko ylioppilaskalenterissa viivat vai ei, ei ratkaisekaan kaikkia maailman ongelmia tai edes kovin montaa opiskelijaelämän ongelmaa, mitä ihmettä oikein olen tehnyt viimeiset kaksi tuntia edustajiston kokouksessa?)
Jos on ajanut yhtä suurta ratkaisua työttömyyteen, ilmastonmuutokseen tai köyhyyteen viimeiset 5 vuotta, on vaikeaa hyväksyä ajatusta, ettei se ole ainoa ratkaisu eikä edes yksinään tepsivä. Siksi nauraminen tuolle ratkaisulle pelottaa. Entä, jos se paljastaa jotakin sen heikkoudesta?
(Vihreissä minua viehättää juuri ajatus monimuotoisuudesta: tarvitsemme monimutkaisiin ongelmiin yhtenäistä kokonaisuutta, joka muodostuu monista eri lääkkeistä. Jotkut niistä ovat selkeästi tärkeämpiä kuin toiset, mutta viime kädessä ei ole suuria ratkaisuja. Samoin me uskomme, että vaikka globaali eriarvoisuus, lapsiperheiden köyhyys ja ilmastonmuutos ratkaistaisiin, tulee uusia ongelmia, joiden ratkomisessa meillä voi olla osamme. Ja toivotamme tervetulleiksi myös uudet liikkeet, jotka vastaavasti haastavat meidän luutuneita käsityksiämme.)
Poliittinen nihilismi voi olla yhtä pahasta kuin suuriin ratkaisuihin varauksetta uskominen. Lyömällä hanskat tiskiin ja tyytymällä sanomaan "kaikkia ongelmia ei vain voi ratkaista" menettää kyvyn kuunnella ahnaasti uusia ratkaisuehdotuksia. Se on sukua politomanialle siinä, että korjausehdotuksia poliittiseen ohjelmaan ei palauteta valokopioidun pahoittelevan saatekirjeen kera lähettäjälleen siksi, että ohjelma olisi täydellinen, vaan siksi, että täydellisyyttä on turha tavoitellakaan. Koska nykyinen järjestelmä on määritelmällisesti paras - kuten demarien mielestä tarveharkintainen sosiaaliturvajärjestelmä -, uudistukset ovat määritelmällisesti huonoja.
Neuvostoliiton, monetarismin ja Forssan julistuksen täydellisyyden kyseenalaistamisesta tulee mahdoton ajatus ja silkkaa ajan haaskausta. Sellaista, jolla joku Oras Tynkkynen voi vielä aika sisäsiististikin puuhastella huviksemme, mutta joka yhtä kaikki soveltuu paremmin viihteeksi ja viattomien lasten ymmärtämättömäksi leikiksi kuin vakavaksi asiaksi. Siksi nauraminen nykyiselle järjestelmälle pelottaa.
Vaikka monet poliittiset liikkeet Vihreistä Setaan muistavat julistaa, että niiden tarkoitus on tehdä itseensä tarpeettomaksi, tämä on petollisen kaunis valhekuva. Todellisuudessa ei ole mitään maailmantilaa, joka on valmiiksi tultuaan riittävän hyvä ja täydellinen -- ei edes millään politiikan osasektorilla. Jotta voi hyväksyä omat puutteensa, oman ohjelmansa puutteet ja maailman puutteet, pelko nauraa tulee voittaa.
Alun perin ideani oli kerätä omillekin sivuilleni joitain huumoripitoisempia ajatuksia - esimerkiksi verkkopelikielinen (tiedättehän, se kieli, jonka toinen sana on "lol", "omg" tai "plz" ja jossa välimerkkien !? laatua tai relevanssia tärkeämpi on määrä) tai heppatyttökielinen =)) versio vaaliteemoistani. Jäi tekemättä, mutta ehkä nykyinen versio peilaa aika hyvin tiettyä kuivaa asiallisuuttani politiikassa. Jos ei voi muuttaa itseään, on kai parempi reilusti ja täysillä olla sitä mitä on.
Huumorin vastapuoli on uskallus surra.
Kun poliitikko kuulee ihmisellä olevan hätä, hänen ensimmäinen kysymyksensä ei välttämättä ole "miten voisin lohduttaa häntä", vaan "miten yhteiskunnan pitäisi toimia, jotta hänen ei tarvitsisi itkeä?" Se on poliitikon vahvuus ja heikkous.
Eräs läheisistäni itkee usein silloin, kun luulee, etten kuule (tai ehkei hän välitä). Jos elämän täyttää kipu 26-vuotiaana eikä tiedä, loppuuko se koskaan ja voiko elää normaalia elämää, ei siinä paljon itkuttomuus auta. Poliitikon vaistoni kysyvät, miksei meillä ole parempia ja enemmän lääkäreitä, jotka osaisivat ainakin diagnosoida ongelman pätevästi ja pysyvästi eivätkä suhtautuisi kipuun välinpitämättömästi. (Ne kysyvät myös, miksi lääkärin työn on pakko olla niin rankkaa, että se turruttaa enemmän kuin olisi pakko.) Valitettavasti on sairauksia, joihin ei ole lääkkeitä. On ongelmia, joita ei voi ehkäistä edes kaikkien kansalaisten puolustusvoimalla.
Äitini kertoi tavanneensa uimahallissa naisen, joka puhui nöyrästi ja hiljaisella äänellä. Hän sairasti skitsofreniaa, oli joutunut psykoosiin ja hänen lapsensa oli otettu huostaan. Toipilas oli päässyt lääkehoidolla takaisin kiinni normaaliin arkeen, mutta lapsia hän ei saanut takaisin. Muuten toki, mutta kuulemma lapsien omaksi hyväksi oli, etteivät he joutuneet venkomaan ees-taas eri huoltajien välillä. Tämän hän kaiken ymmärsi hyvin.
Ja mitä tähän sanoo kansanedustajaehdokas Korpela? Että psykoosissa olevien äitien lapsia ei saa missään tilanteessa ottaa huostaan? Että kerran huostaan otetut lapset on aina palautettava aiemmille vanhemmilleen? No ei. Säädösten yleisluonteisuudesta seuraavia virheitä voi ja tulee pyrkiä minimoimaan. Silti nekin tulevat olemaan modernin yhteiskunnan riesoina siinä missä tietty alkoholin kulutuksen taso, itse aiheutetut terveysongelmat ja jokin määrä harmaata taloutta sekä veronkiertoa. Jonkun yksilön on aina joskus korjattava se, minkä koneisto hajotti, vaikka koneisto olisi kuinka hyvä.
Samaan tapaan kuin pelko nauraa vie kyvyn suhteuttaa itsensä maailmaan, pelko surra vie kyvyn hyväksyä ongelmat olemassa olevina tosiasioina, jotta niihin voisi ottaa osaa.
Mutta perusongelmaksi jää: ei voi sanoa ennalta, mikä ongelma on vain hyväksyttävä ja mikä taas voidaan korjata (ja miten helposti ilman uusia, muita ongelmia). Viime kädessä ei voi sanoa, mikä on realismia, ennen kuin on yritetty - ja yritetty vielä uudestaan, vaikka joku olisi aiemmin epäonnistunutkin (kts. induktio-ongelma). Siksi tarvitsemme niitä poliitikkoja, jotka ovat joskus ystävinä sietämättömiä, koska he näkevät jokaisessa arkisessa yksilöllisessä asiassa taustalla yhteiskunnan. Poliitikon taakka on ensin hyväksyä pienuutensa sellaisten ongelmien edessä, joita ei osaa ratkaista -- ja sitten taas kieltäytyä hyväksymästä sitä.
Poliittisten liikkeiden ehkä tärkein tehtävä on pysyä tässä liikkeessä: ensin surtava ja naurettava, ja sitten taas kieltäydyttävä hyväksymästä asioita suremalla ja nauramalla. Nöyrästi ja ylpeästi, vaan ei nöyristellen eikä ylvästellen, kuten Ville Komsi on sanonut.
>>
1. Oppii uusia asioita. Jos haluat kymmenien etujärjestöjen vaalimateriaalia kotiisi sekä perehtyä vaikkapa maa- ja metsätalousmaan kiinteistöverotukseen, eläkkeiden verotukseen ja suomalaiseen eläkejärjestelmään, kannattaa lähteä ehdolle. Jo erilaisia vaalikoneita on niin paljon, että kaikkiin ei kukaan kykene vastaamaan perehtymättä hieman taustoihin.
2. Oppii ennakkoluulottomammaksi ihmisten suhteen. Kuten useimmat ihmiset, myös minä sorrun ajoittain luokittelemaan ihmisiä kivoihin ja ei-kivoihin tyyppeihin heidän puheidensa ja käytöksensä perusteella. Yllätys voi olla kova, kun samainen tyyppi lähettää viestin ja kertoo "emme ajattele ihan joka asiasta samoin, mutta olen niin monesta asiasta samaa mieltä ja olet niin hyvä tyyppi, että aion kyllä äänestää sinua. Ja jakaisin mieluusti vaikka esitteitäsi!" Siinä vaiheessa on viimeistään pakko opetella uudestaan kuuntelemaan tätä toista.
3. Oppii ennakkoluulottomammaksi puolueiden suhteen. Olen inhonnut Kokoomusta siitä asti, kun olin näin pieni. Silti vaalipaneeleissa on ollut pakko huomata se Kokoomuksen toinen puoli: esimerkiksi Kokoomusnuorten puheenjohtajan Tuomas Nurmelan kanssa voi olla huomattavan sivistyneesti ja reilusti eri mieltä. Tuomas kuuntelee, mitä hänelle sanotaan, perustelee oman kantansa, ja sitten voimme todeta että meillä on eri analyysi tilanteesta ja ehkä joissain asioissa eri arvot. Kuten kaveri tässä taannoin totesi, "on käsittämätöntä, miten järkevät ihmiset voivat päätyä niin kamalaan puolueeseen kuin Kokoomus".
Samaa ei voi sanoa kaikista muista tovereista, joiden kanssa minulla on ehkä yhteisempi politiikka. Välillä räksytys yltyy aika tyhjänpäiväisen oloiseksi ja aika opportunistiseksikin. Ja sitten on näitä ihmisiä, jotka ovat paneelien jälkeen esimerkiksi sitä mieltä, että poliittisia nuorisojärjestöjä ei saa mainostaa yhtenä vaikuttamisen paikkana vaalipaneelissa, koska niissä vaikuttaa "pyrkyreitä". Siis anteeksi mitä? Olen samaa mieltä siitä että ne eivät ole ainoita tai edes tärkeimpiä kanavia vaikuttaa ja oppia ymmärtämään yhteiskuntaa, mutta en myöskään ymmärrä, miksi ne pitäisi näivettää kuoliaaksi vaikenemalla.
4. Oppii siitä, millaista muiden ihmisten elämä on. Tätä tosin tulee loppujen lopuksi yllättävän vähän. Esimerkiksi kansalaisjärjestöjen flaijereita jakaessa keskusteluja syntyy huomattavasti enemmän. Ehkä vaalien alla ehdokkaita on niin paljon kaduilla, että ihmiset eivät jaksa hirveästi inttää asioista joka ehdokkaan kanssa. Se on tietysti yksittäisen, vähemmän tunnetun ehdokkaan kannalta, sääli.
5. Näkee laajemminkin kotikuntaansa - ja isommissa piireissä tietysti koko vaalipiirinsä eri alueita. On hauskaa nähdä esimerkiksi erilaisia tapoja sisustaa kaupungin vuokratalon porraskäytävä. Viherkasvi tasanteella ei maksa paljoa, mutta se voi tehdä yön ja päivän eron viihtyvyyteen. Itse olen ehtinyt käymään katukampanjoimassa mm. Malminkartanossa, Kannelmäessä, Pihlajanmäessä, Viikissä, Laajasalossa, Oulunkylässä, Malmilla, Arabiassa, Vuosaaressa, Sörnäisissä, Lauttasaaressa ja Hakaniemessä. "Luukuttamassa" eli jakamassa vaalilehteäni olen käynyt näiden lisäksi Itä-Pasilassa, Vallilassa, Toukolassa, Pohjois-Haagassa, Pitäjänmäessä ja Konalassa.
6. Saa liikuntaa ja raitista ulkoilmaa. Syödä ehtii ehkä kaksi kertaa päivässä. Tällä menolla olen vaalipäivään mennessä laihduttanut ehkä 2 % niistä kiloista, jotka ehtivät kertyä sinä aikana, kun kaikki aikani meni kampanjan valmisteluun, materiaaleihin perehtymiseen, verkkosivujen tekemiseen, vaalilehden ja esitteiden tuottamiseen sekä vaalikoneisiin vastaamiseen koneen ääressä.
7. Saa yhtä aikaa itsetuntoa ja nöyryytystä. Jotkut täysin tuntemattomat ihmiset tulevat kertomaan sinulle, että olet mahtava tyyppi; jotkut menevät henkilökohtaisuuksiin, jotka voivat olla sattuviakin. Kumpaakin tarvitaan elämässä.
8. Saa toimia, väitellä, innostua ja lannistua ihmisten kanssa, joilla on sama päämäärä. Muistan liian harvoin kertoa kanssaehdokkaille ja tukiryhmälleni, että he ovat kerrassaan mahtavia tyyppejä.
1. Tulee kalliiksi. Koko budjettini on n. 10 400 euroa, josta n. 8000 euroa on ihan omaa rahaa. Noin 6000 euroa noista säästin marras-helmikuussa veronpalautuksista ja 2600 euron kuukausipalkastani. Samalla rahalla saisi jo muutaman kaivon kehitysmaahan. No, ainakin tämä tuottaa motivaation varmistaa, että vihreät edustajat hakevat yhteiseen kampanjaan pistetyille rahoille vastinetta Arkadianmäellä - keitä sinne sitten valitaankaan.
2. Suu kuivaa ja muuttuu robotiksi. Kuten yllä sanoin, vaalikentillä oleminen on paljon enemmän materiaalin jakamista kiireisille, vastentahtoisille ihmisille kuin heidän kanssaan keskustelemista. Ottaisin milloin tahansa mieluummin kiivaan vastaväittäjän kuin puolivälinpitämättömän ohikulkijan, joka heittää lehteni tai esitteeni pari askelta otettuaan maahan, vaikka olen juuri kertonut hänelle selvästi artikuloiden, mistä oli kyse.
3. Elämästä tulee politiikkaa. Pelkään, että jos vaaleihin olisi yli viikko, jotkut tuttavani alkaisivat sanoa suhteitani minuun irti, koska kanssani ei voi puhua kuin politiikasta. (Tämä ei tosin ole harvinaista muutenkaan, mutta korostuu vaalien alla.) Koettakaa kestää, toverit.
4. On ehdokas aina. Olen miettinyt kovasti, onko minulla tämän jälkeen asiaa sitoutumattomiin kansalaisjärjestöihin, joita kuitenkin pidän poliittisena kotinani. Tuskin ainakaan ihan heti voin mennä tapaamaan ministereitä vaikkapa Maan ystävien edustajana. Mutta ehkä minulle löytyy muuta, vähemmän näkyvää puuhaa. Joohan?
5. Ystävät alkavat olla epäluuloisia suhteesi. Vaalien jälkeenkin he saattavat ihmetellä: taasko se on myymässä jotakin?
6. Suhteet muiden puolueiden tyyppeihin rapautuvat. Toistaiseksi olen ollut edelleen hymyilyväleissä tuntemieni ihmisten kanssa, mutta välillä alkaa potuttaa, kun järkevät ihmiset räksyttävät turhasta vain siksi, että tuntevat meidän vievän heidän ääniään. Onneksi tätä henkeä ei ole juuri oman puolueemme sisällä vaan meillä pelataan yhteen pussiin.
Lopuksi: voi päästä kansanedustajaksi. Edustajien työtaakkaa vierestä seuranneena voi sanoa, että parasta siinä puuhassa on, että saa tehdä 14-tuntisia päiviä paremman maailman puolesta. Sehän minua hommassa kiinnostaa. Mutta huonointa taas on, että saa tehdä 14-tuntisia päiviä paremman maailman puolesta. Oras on kirjoittanut hyvin syistä ryhtyä kansanedustajaksi ja syistä olla ryhtymättä.
2007-03-12:
Ehdokkuus vaaleissa: 8 syytä puolesta ja 6 vastaan
Onko ehdokkuus kivaa vai kamalaa? Se on kumpaakin.
Puolesta
1. Oppii uusia asioita. Jos haluat kymmenien etujärjestöjen vaalimateriaalia kotiisi sekä perehtyä vaikkapa maa- ja metsätalousmaan kiinteistöverotukseen, eläkkeiden verotukseen ja suomalaiseen eläkejärjestelmään, kannattaa lähteä ehdolle. Jo erilaisia vaalikoneita on niin paljon, että kaikkiin ei kukaan kykene vastaamaan perehtymättä hieman taustoihin.
2. Oppii ennakkoluulottomammaksi ihmisten suhteen. Kuten useimmat ihmiset, myös minä sorrun ajoittain luokittelemaan ihmisiä kivoihin ja ei-kivoihin tyyppeihin heidän puheidensa ja käytöksensä perusteella. Yllätys voi olla kova, kun samainen tyyppi lähettää viestin ja kertoo "emme ajattele ihan joka asiasta samoin, mutta olen niin monesta asiasta samaa mieltä ja olet niin hyvä tyyppi, että aion kyllä äänestää sinua. Ja jakaisin mieluusti vaikka esitteitäsi!" Siinä vaiheessa on viimeistään pakko opetella uudestaan kuuntelemaan tätä toista.
3. Oppii ennakkoluulottomammaksi puolueiden suhteen. Olen inhonnut Kokoomusta siitä asti, kun olin näin pieni. Silti vaalipaneeleissa on ollut pakko huomata se Kokoomuksen toinen puoli: esimerkiksi Kokoomusnuorten puheenjohtajan Tuomas Nurmelan kanssa voi olla huomattavan sivistyneesti ja reilusti eri mieltä. Tuomas kuuntelee, mitä hänelle sanotaan, perustelee oman kantansa, ja sitten voimme todeta että meillä on eri analyysi tilanteesta ja ehkä joissain asioissa eri arvot. Kuten kaveri tässä taannoin totesi, "on käsittämätöntä, miten järkevät ihmiset voivat päätyä niin kamalaan puolueeseen kuin Kokoomus".
Samaa ei voi sanoa kaikista muista tovereista, joiden kanssa minulla on ehkä yhteisempi politiikka. Välillä räksytys yltyy aika tyhjänpäiväisen oloiseksi ja aika opportunistiseksikin. Ja sitten on näitä ihmisiä, jotka ovat paneelien jälkeen esimerkiksi sitä mieltä, että poliittisia nuorisojärjestöjä ei saa mainostaa yhtenä vaikuttamisen paikkana vaalipaneelissa, koska niissä vaikuttaa "pyrkyreitä". Siis anteeksi mitä? Olen samaa mieltä siitä että ne eivät ole ainoita tai edes tärkeimpiä kanavia vaikuttaa ja oppia ymmärtämään yhteiskuntaa, mutta en myöskään ymmärrä, miksi ne pitäisi näivettää kuoliaaksi vaikenemalla.
4. Oppii siitä, millaista muiden ihmisten elämä on. Tätä tosin tulee loppujen lopuksi yllättävän vähän. Esimerkiksi kansalaisjärjestöjen flaijereita jakaessa keskusteluja syntyy huomattavasti enemmän. Ehkä vaalien alla ehdokkaita on niin paljon kaduilla, että ihmiset eivät jaksa hirveästi inttää asioista joka ehdokkaan kanssa. Se on tietysti yksittäisen, vähemmän tunnetun ehdokkaan kannalta, sääli.
5. Näkee laajemminkin kotikuntaansa - ja isommissa piireissä tietysti koko vaalipiirinsä eri alueita. On hauskaa nähdä esimerkiksi erilaisia tapoja sisustaa kaupungin vuokratalon porraskäytävä. Viherkasvi tasanteella ei maksa paljoa, mutta se voi tehdä yön ja päivän eron viihtyvyyteen. Itse olen ehtinyt käymään katukampanjoimassa mm. Malminkartanossa, Kannelmäessä, Pihlajanmäessä, Viikissä, Laajasalossa, Oulunkylässä, Malmilla, Arabiassa, Vuosaaressa, Sörnäisissä, Lauttasaaressa ja Hakaniemessä. "Luukuttamassa" eli jakamassa vaalilehteäni olen käynyt näiden lisäksi Itä-Pasilassa, Vallilassa, Toukolassa, Pohjois-Haagassa, Pitäjänmäessä ja Konalassa.
6. Saa liikuntaa ja raitista ulkoilmaa. Syödä ehtii ehkä kaksi kertaa päivässä. Tällä menolla olen vaalipäivään mennessä laihduttanut ehkä 2 % niistä kiloista, jotka ehtivät kertyä sinä aikana, kun kaikki aikani meni kampanjan valmisteluun, materiaaleihin perehtymiseen, verkkosivujen tekemiseen, vaalilehden ja esitteiden tuottamiseen sekä vaalikoneisiin vastaamiseen koneen ääressä.
7. Saa yhtä aikaa itsetuntoa ja nöyryytystä. Jotkut täysin tuntemattomat ihmiset tulevat kertomaan sinulle, että olet mahtava tyyppi; jotkut menevät henkilökohtaisuuksiin, jotka voivat olla sattuviakin. Kumpaakin tarvitaan elämässä.
8. Saa toimia, väitellä, innostua ja lannistua ihmisten kanssa, joilla on sama päämäärä. Muistan liian harvoin kertoa kanssaehdokkaille ja tukiryhmälleni, että he ovat kerrassaan mahtavia tyyppejä.
Vastaan
1. Tulee kalliiksi. Koko budjettini on n. 10 400 euroa, josta n. 8000 euroa on ihan omaa rahaa. Noin 6000 euroa noista säästin marras-helmikuussa veronpalautuksista ja 2600 euron kuukausipalkastani. Samalla rahalla saisi jo muutaman kaivon kehitysmaahan. No, ainakin tämä tuottaa motivaation varmistaa, että vihreät edustajat hakevat yhteiseen kampanjaan pistetyille rahoille vastinetta Arkadianmäellä - keitä sinne sitten valitaankaan.
2. Suu kuivaa ja muuttuu robotiksi. Kuten yllä sanoin, vaalikentillä oleminen on paljon enemmän materiaalin jakamista kiireisille, vastentahtoisille ihmisille kuin heidän kanssaan keskustelemista. Ottaisin milloin tahansa mieluummin kiivaan vastaväittäjän kuin puolivälinpitämättömän ohikulkijan, joka heittää lehteni tai esitteeni pari askelta otettuaan maahan, vaikka olen juuri kertonut hänelle selvästi artikuloiden, mistä oli kyse.
3. Elämästä tulee politiikkaa. Pelkään, että jos vaaleihin olisi yli viikko, jotkut tuttavani alkaisivat sanoa suhteitani minuun irti, koska kanssani ei voi puhua kuin politiikasta. (Tämä ei tosin ole harvinaista muutenkaan, mutta korostuu vaalien alla.) Koettakaa kestää, toverit.
4. On ehdokas aina. Olen miettinyt kovasti, onko minulla tämän jälkeen asiaa sitoutumattomiin kansalaisjärjestöihin, joita kuitenkin pidän poliittisena kotinani. Tuskin ainakaan ihan heti voin mennä tapaamaan ministereitä vaikkapa Maan ystävien edustajana. Mutta ehkä minulle löytyy muuta, vähemmän näkyvää puuhaa. Joohan?
5. Ystävät alkavat olla epäluuloisia suhteesi. Vaalien jälkeenkin he saattavat ihmetellä: taasko se on myymässä jotakin?
6. Suhteet muiden puolueiden tyyppeihin rapautuvat. Toistaiseksi olen ollut edelleen hymyilyväleissä tuntemieni ihmisten kanssa, mutta välillä alkaa potuttaa, kun järkevät ihmiset räksyttävät turhasta vain siksi, että tuntevat meidän vievän heidän ääniään. Onneksi tätä henkeä ei ole juuri oman puolueemme sisällä vaan meillä pelataan yhteen pussiin.
Puolesta ja vastaan.
Lopuksi: voi päästä kansanedustajaksi. Edustajien työtaakkaa vierestä seuranneena voi sanoa, että parasta siinä puuhassa on, että saa tehdä 14-tuntisia päiviä paremman maailman puolesta. Sehän minua hommassa kiinnostaa. Mutta huonointa taas on, että saa tehdä 14-tuntisia päiviä paremman maailman puolesta. Oras on kirjoittanut hyvin syistä ryhtyä kansanedustajaksi ja syistä olla ryhtymättä.
Kelpaako lobbaaminen aktivismiksi?
Vaaliesitteestäni oli päätynyt sitaatti lauantain Hesariin. Sitaatti kuuluu näin "Ympäristöaktivisti: tavannut ministereitä ja kansanedustajia". Hups. Olisi ehkä pitänyt käyttää vaikkapa sanaa "lobannut" väärinymmärrysten välttämiseksi. Ministereitähän voi vaalien alla tavata kadulla kävelemällä aina oksettamiseen asti.
Esitteessä (löytyy materiaalisivuilta) koko kohta kuului näin: "ympäristöaktivisti: tavannut ministereitä ja kansanedustajia, ollut kuultavana valiokunnissa; kerännyt viestejä ja maannut kadulla; puhunut kouluissa ja tehnyt julkaisuja".
Jäin pohtimaan, mikä HS:n mielestä lauseessa oli hassua. Onko ministeri Pekkarisen tapaaminen päästökaupan alkujaosta ja kansainvälisistä ilmastosopimuksista keskustelemiseksi tai ministeri Saarelan tapaaminen nuorten aktivoimisen merkeissä niin passiivista toimintaa, että pitäisi nimetä itsensä ympäristöpassivistiksi? Onko eduskunnan ympäristövaliokunnassa kuultavana käyminen aktivismia vain, jos asettuu eduskunnan käytäville makaamaan ja huutaa "vää! vää! vää! markkinatalous on LOPETETTAVA!"? Hmh.
Minulle lobbaaminen kabineteissa sekä toisenlainen näkyminen kaduilla kuuluvat jotenkin yhteen. Kaduilla herätellään ihmisiä ja pyritään saamaan joku viesti median kautta läpi tai kerätään kansalaisten viestejä päättäjille; Arkadianmäellä käydään sitten vaikuttamassa niihin käytännön päätöksiin. Eri tilanteisiin sopivat eri keinot.
Slogan
Myös sloganini ("Idealistin arvot, realistin keinot") on päätynyt arvostelun hampaisiin. Arvostelu on toki tervetullutta, toivottavasti sen pohjalta saa tehtyä jatkossa parempaa ja ennen muuta selkeämpää kampanjaa.
Olen yrittänyt käyttää vähän erilaisia soundbiteja erilaisissa tilanteissa, kuten mainoksistani näkee. Itse olisin digannut jostain temaattisemmasta iskulauseesta, kuten "Kestävää hyvinvointia ilmastonsuojelulla" tai "Viileää asiaa ilmaston puolesta", jotka kertoisivat myös tavoitteistani jotakin. Tukiryhmän ja kanssaehdokkaiden äänet puolsivat kuitenkin nyt valittua niin vahvasti, että päädyin käyttämään sitä.
Muita pohdittuja olivat mm.: "Ihanne ja käytäntö yhdessä", "Idealistin arvot, kyynikon keinot"; "Ota riski, rakastu ilmastonsuojeluun", "Ilmastotekojen politiikkaa", "Energiansäästöä ja uusiutuvaa energiaa", "Ilmastonsuojelua ennen ja jälkeen vaalien" (käytetty käyntikortissa), "Ilmastonsuojelu lisää hyvinvointia", "Positiivinen ilmastonmuutosvastarinta"; "Ota riski, rakastu oikeudenmukaisuuteen", "Oikeudenmukaisuutta vaalien jälkeenkin".
Ja sitten seuraa kevennys. Viime kesänä sain myös tällaisia ehdotuksia: "Nyt loppui leikki, sanoi Korpelan Heikki.", "Hah-hah-haa, Heikki ali Hassan!", "En ole mikään öljyheikki.", "Heikki sikseen!", "Tämä on Heikin asia.". En tiedä, miksei kukaan ehdottanut "Tulee kuin legometroa". On ehkä parempi, etten paljasta ehdottajan henkilöllisyyttä. Viime kesänä nimittäin pohdin kyllä useampaan otteeseen, onko tukijoukoissani Espoon surrealistisen kanantasavallan dadaistipuolueen agentteja, ja pelkään, että dadaistien kosto paljastuneille kaksoisagenteilleen voi olla kauhea. Luultavasti rangaistus on esittää pettureille John Travoltan "Staying alivea" uudestaan ja uudestaan sekä näyttää otteita Vanhasen hallituksen ilmasto-"politiikasta".
Ennakkosensuurin ongelmat verkossa
Lauantain Helsingin Sanomissa Ficixin (suomalainen Internet-runkoverkko/yhdysliikenne) johtaja intoili verkkoliikenteen rajoitusten puolesta, mikä kylmäsi hieman. Tarkoittikohan johtaja todella, että he haluavat alkaa filtteröimään Ficixin päässä epäilyttäviä sivuja pois? Tietysti olisi kivaa, jos verkosta saisi kevyesti suodatettua laittomat, vaaralliset, moraalittomat, huonot, typerät ja väärät ajatukset pois. Asiassa on vain kaksi mutkaa. Ensinnäkin: pahimpia sisältöjä, kuten lapsipornoa, on aidosti todella vaikeaa suodattaa pois. Hankkikaa käsiinne lapsilukko ja kokeilkaa. Toisekseen: suodattimet kyllä blokkaavat asiallisia sisältöjä vahingossa - ja usein muun muassa keskustelut suodattimista itsestään. Verkon toiminta kuitenkin perustuu avoimuuteen ja sananvapauteen, ei ennakkosensuuriin, siinä missä (ja oikeastaan vielä vahvemmin) kuin kirjojen julkaisemisen. Katsokaa nyt Kiinan meininkiä.
Siinä Ficixin pomo on oikeassa, että todellisiin ongelmiin pitää reagoida. Ratkaisu ei kuitenkaan ole ennakkosensuuri, vaan laitonta sisältöä levittävien tahojen jäljittäminen sisällön julkaisemisen jälkeen. Tähän tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä. Valitettavasti yhteistyö on väistämättä hidasta, sillä Saudi-Arabian, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Suomen käsitykset siitä, minkä pitää olla sallittua ja minkä ei, ja kuka maksaa valvonnan, ovat aika erilaiset. Se on silti ainoa järkevä ja toimiva tie.
>>
Eilen piti käydä rentoutumassa Kahvikantaatin parissa Cafe Engelissä, mutta vaikka olin varttia vaille paikalla, kahvila oli jo tupaten täynnä. Huomasin vasta kotiin päästyäni, että klo 17 oli jo alkanut Pekka Haaviston tukiryhmän kokous samassa paikassa. Ilmankos olikin täyttä. ;-) Kahvikantaatti on Bachin viritelmä BWV 211, yksi hänen harvoista "maallisista kantaateistaan". Siinä ilkutaan kahvin kiroja varsin hauskasti. Harmi, että Bachilla ei ollut tilaisuutta virittää heppaista huumorintajuaan henkevämpiin kantaatteihin protestanttisen kirkon synkistelyn ikeessä. Kahvikantaatin levytyksistä suosittelen Emma Kirkbyn laulamaa versiota.
Kävinkin siis toverini kanssa katsomassa Kohti etelää -elokuvan. Haitilaisten viihdykepoikien ja yhdysvaltalaisten rikkaiden rouvien kohtaamisista kertova elokuva oli kauniisti kuvattu, mutta juoni melko kliseinen ja henkilöhahmot tuntuivat yllätyksettömiä ja viime kädessä vähän pinnallisia. Ehkä arvioni olisi toinen, jos en olisi nukahtanut pari kertaa hetkeksi kesken kaiken. Elokuva teatterissa raskaalla univelalla on aina huono valinta... (Ja pliis, ei vinoiluja Kimmo Sasista. Inhimillisen tragedian sotkeminen politiikkaan on minusta enemmän kuin mautonta.) Myönnän kyllä, että loskaisten kelien keskeltä sekä hartia- ja jalkasäryn ääreltä teki vähän mieli aurinkoon palmujen katveeseen palveltavaksi. Nurmikko on tietysti aina vihreämpää toisella puolella (huomaattehan taitavan "ruoho"-sanan väistämisen!), joten luultavasti tylsistyisin oikeasti piakkoin.
Uusi tuttavuus löytyi homppeleiden "gaydar"-palvelusta. Minulla on näihin kaveripalveluihin vähän kaksijakoinen suhde. Toisaalta palveluista löytyvät sukuelinten kuvat (jotka nykyään saa tosin onneksi piilotettua helposti) tuntuvat minusta näin kauniisti sanottuna aika etovilta, vaikka en niitä sen enempää haluakaan moralisoida. Toisaalta porukassa liikkuu myös fiksuja, mukavia ihmisiä, jotka etsivät uusia ystäviä. Ihmiselle, joka ei juuri pidä bileistä ja jolle kaikkinainen small talk on äärettömän vaikea harrastus muissakin yhteyksissä, järjestöjen lisäksi verkko on ihan mukava tapa tutustua ihmisiin. Sitä kautta löytämiensä uusien potentiaalisten kaverien kanssa voi vaikkapa vain kävellä kaupungilla ilman, että tarvitsee koko ajan hölöttää turhia, jos ei siltä tunnu. Lainatakseni eilen illalla lukemaani unikirjaa, Ursula K. Le Guinin "Wizard of Earthseata": "To hear, one must be silent". Ja ehkä joskus kuuntelemiseen tarvitaan kaksi hiljaista.
Tarkoitus oli tämän jälkeen mennä vainoamaan ihmisparkoja Kuudennen linjan Avaruusdiskon eteen flaijereillani, mutta oikeassa jalassa alkoi tuntua liian pahoja rasitusoireita. Samanlaisia kuin viimeksi asuessani 18-vuotiaana Tampereella, jolloin lääkäri sanoi minulle lopulta aika tiukkaan sävyyn, että 6 kilometrin koulumatkojen kävely on sitten tästä lähin kielletty. Muistan hämärästi, että minulla ei ollut tiukasta sävystä huolimatta varaa bussilippuun, mutta en sitä, miten lopulta ratkaisin ongelman. Ainakin vähensin lopulta silloin päivittäistä uimista. Tänä aamuna lepo, särkylääke ja kylmävoide tuntuivat oikeilta ratkaisulta; nyt jaksan ehkä käydä viemässä uutta Viilentäjä-lehteäni Suomenlinnaan ja nauttia samalla kävelystä talvi-ilmassa.
Porraskäytävien juokseminen ja kaduilla talsiminen - erityisesti hissittömien korkeahkojen talojen - on ollut ihan mukavaa fyysistä vaihtelua koneen ääressä kököttämiseen. Kaduilla olen harmitellut lähinnä sitä, että keskusteluihin pääsee loppujen lopuksi melko vähän. Ne harvat, joita on päässyt käymään, ovat tosin olleet enimmäkseen kivoja ja positiivisia. Ehkä tulevissa vaaleissa olen taas jo vähän tunnetumpi ja minua pysäytellään tentattavaksi vähän kuin Pekka Haavistoa konsanaan. ;-)
Olen yrittänyt kiertää Helsingin Vihreiden Elcat-sähköautokiertueen mukana eri puolilla kaupunkia, koska minusta on tärkeää, että Vihreiltä voi kysellä asioita ja että kerromme ajatuksistamme muuallakin kuin joillain "ydinkannatusalueillamme" (mm. keskustassa, Kalliossa, Viikissä ja Käpylässä). En tiedä, tuoko tämä lyhyt projekti vielä suunnatonta äänivyöryä, mutta ehkä se jättää ainakin vähän ajatuksia itämään, joista voi hiljalleen versoa uusia vihreitä ideoita ja kontakteja, jotka ovat minusta vielä monin verroin tärkeämpiä. Päiväni ovat pääasiassa alkaneet herätyksellä 04.30-05.30 aikoihin, ja kotiin olen päässyt nukkumaan 22 aikoihin. Täytyy myöntää, että tykkään tällaisista "kaikki tai ei mitään" -projektista, kunhan ne eivät kestä kohtuuttoman pitkään. Onneksi ja valitettavasti vaalit ovat pian ohi. :-)
Demaritutkija Ville Kopra julkaisi raporttinsa perustulosta toissaviikolla. Lukaisin raportin saman tien koneelta ja kirjoitin siitä joitain ajatuksia ylös, mutta ehdin siistimään niitä verkkoon vasta nyt. Perusongelma raportissa on se, että vaikka se tunnistaa ihan oikeasti tärkeitä ongelmia, se ei pysty esittämään esimerkiksi kouluttamattomien nuorten syrjäytymiseen tai pätkätyöläisten, apurahatutkijoiden, yrittäjien ja freelancereiden arkeen oikein perustuloa parempaakaan vaihtoehtoa.
Kuten missä tahansa sosiaaliturvajärjestelmässä, myös perustulomalleissa on tietysti aukkoja. Siksi tarvitaan myös muita sosiaaliturvajärjestelmiä, ja erityisesti tarvitaan sosiaalityöntekijöitä. Heidän pitäisi voida käyttää enemmän aikaa ja energiaa ihmisten elämänhallinnan tukemiseen sekä koulutus- ja työmahdollisuuksien löytämiseen kuin siihen, että yritetään arpoa, mihin luokitukseen ihmiset kuuluvat ja voidaanko keksiä joku byrokraattinen syy evätä vaikkapa tulottomalta tutkijalta työttömyysturva siksi, että tämä "työllistyy omassa työssään".
Korjausehdotukset ovat enemmän kuin tervetulleita.
Kirjaan tähän pituuden vuoksi kuitenkin vain hauskimmat tarkat havainnot raportista:
1. Raportissa väitetään, että New Jerseyn perustulokokeilussa avioerot lisääntyivät, koska naiset eivät enää olleet niin riippuvaisia miehistään.
Tästä kärkevästi esitetystä huomautuksesta voinee päätellä jotain demarien ihannemaailmasta. Samaan aikaan korostetaan naisten ja miesten tasa-arvoa.
Leikittelin hetken aikaa seuraavalla ajatuksella: oletetaan, että naiset eivät raportoi kaikkia tietoonsa tulevia väkivaltatapauksia, koska ovat taloudellisesti niin riippuvaisia miehistään. Kun riippuvuus vähenee, tilastoitu väkivalta kasvaa. Onko johtopäätös se, että perustulo lisää väkivaltaa?
New Jerseyn "ongelmat" johtuivat muuten siitä, että tilanteesta, jossa ei ollut perusturvaa, hypättiin tilanteeseen, jossa oli perustulo. Mihin tahansa perusturvajärjestelmään äkillisesti siirtyminen vähentää tietysti ihmisten innokkuutta olla millaisissa töissä tahansa, erityisesti aluksi. Tämä on aivan erilainen skenaario kuin siirryttäessä suomalaisessa sosiaaliturvajärjestelmässä nykytilasta perustulomalliin.
2. Raportin vastaus lapsiperheiden köyhyyteen on tulevaisuusrahasto.
Siihen kerjätään ensin yrityksiltä ja säätiöiltä ja veteraanijärjestöiltä rahaa, jotta voimme kustantaa jokaiselle lapselle 400 euroa säätiöityä rahaa. Lapsi saa rahaan hallinnan, kun täyttää 16. Sama raportti syyttää perustulointoilijoita talouskasvun jarruttamisesta. Tuskin talous rahastoissa mihinkään kasvaa, ellei sitä sijoiteta.
(Toisaalla raportissa perustulo haukutaan siksi, että joskus ennen aikojen alkua Friedman on ehdottanut perustulon päälle hyväntekeväisyyshömppää korvaamaan asiallista tarvesidonnaista sosiaaliturvaa.)
Suomessa on tehty puolustuspoliittinen selonteko, joka tunnistaa aivan oikein uusia turvallisuusuhkia ja myöntää, että maailma on muuttunut. Selonteossa on kuitenkin tehty tilanteesta omituiset johtopäätökset: vastataan uusiin ongelmiin vanhoilla välineillä. Perinteisestä rajapuolustuksesta eli Inarin metsien suojelemisesta venäläisten tai marsilaisten hyökkäykseltä on pidettävä kiinni. Oma kantani on, että laitetaan vähemmän rahaa omiin aseisiin, luovutaan miinoista kokonaan, ja satsataan toisaalta eriarvoisuuden vähentämiseen ja toisaalta yhteiseen eurooppalaiseen puolustukseen. Meidän ei ole mikään pakko korvata vanhoja asejärjestelmiä kalliimmilla ja tappavammilla, jos emme itse niin päätä. Tuetaan mieluummin kansainvälistä työtä miinojen vähentämiseksi kaikkialla, missä voidaan. Jos rikkaat maat eivät tähän suostu, eivät varmasti köyhätkään.
Jotkut uhkaavat tällöin "sotilaallisella tyhjiöllä". En ymmärrä. Tämä pätee ehkä Taiwanissa, mutta ei sotia käydä hyvin vuoksi. Niitä käydään resurssien saamiseksi ja sisäpoliittisista syistä. Suomen tärkeimmät nykypäivän resurssit ovat osaamisemme, teknologiamme ja kauppasuhteemme, joita ei sotimalla saa. Lisäksi on vaikea kuvitella tilannetta, jossa hyökkäys Suomea vastaan ei aiheuttaisi hyvin vahvoja vastatoimia muilta EU-mailta. Eiköhän siinä ole "uskottavaa puolustusta" tarpeeksi.
Eri asia on se, että vaikka olen pasifisti ja kannatan hallittua, suunnitelmallista kansainvälistä aseistariisuntaa, kansanmurhat saa ja pitää minusta estää. On helppoa sanoa, että ongelmat pitää ehkäistä ennalta, ja niin tietysti pitääkin. Mutta kun maito on maassa, se ei enää auta. EU tarvitsee joukkoja, jotka pystyvät toimimaan YK:n peruskirjan hengessä silloinkin, kun epädemokraattinen turvallisuusneuvosto on kykenemätön toimimaan. Samaan aikaan pitää tietysti varmistaa, että EU itse ei lähde "syrjäyttämään diktatuureja" ja "vapauttamaan kansoja". Jos haluamme viedä vapautta ja demokratiaa jonnekin, meidän kannattaa tukea tyttöjen koulutusta ja keskiluokan rikastumista rahalla, valtion budjetista. Niin yksinkertaista ja niin haastavaa se on.
Tiistaina olin osoittamassa mieltäni huippuyliopistohanketta vastaan (ja jaoin flaijereitani mielenosoituksen jälkeen siitä poistuville). Hankkeessa Raimo Sailas ehdottaa taideteollisen, kauppakorkean ja TKK:n yhdistämistä. En vastusta kaikkea hallinnollista yhdistämistä kategorisesti, mutta en pidä myöskään nyt pöydällä olevaa hanketta hyvänä ideana.
Ensinnäkin, korkeakoulujen keskeinen ongelma on se, että tutkimukseen ja opetukseen ei ole riittävästi resursseja. Opettajia on liian vähän oppilasta kohden ja heiltä puuttuu pedagogista pätevyyttä. Tämä tilanne ei ratkea sillä, että samaa rahapottia siirretään pieniltä yksiköiltä yhdelle suurelle. Se ei parane silläkään, että otetaan lisää ulkopuolista rahoitusta, kahdesta syystä: a) ulkopuolista rahoitusta on osattava hankkia ja myydä fiksusti. Tutkijatoverini kertovat, että monet tutkimusprojektit ovat nykyään alihinnoiteltuja eivätkä siis maksa itseään takaisin. b) nykyisillä arvovalinnoilla korkeakoulujen rahoitusta pienennetään suoraan sitä mukaa, kun ne saavat rahaa ulkopuolelta. Koulutuksen resurssit ovat yksi asia, jossa on valittava lyhytnäköisten veronkevennysten ja pidemmän aikavälin hyvinvoinnin sekä kilpailukyvyn kehittämisen väliltä - unohtamatta sivistystä ja taidetta.
Puhe innovaatioista on aika tyhjää, jos ei ole aikaa ajatella ja mahdollisuuksia kyseenalaistaa. Ei pidä asettaa ajattelutyötä, raakaa tutkimustyötä ja tutkimusten hyödyntämistä vastakkain, vaan miettiä, miten voidaan lisätä resursseja niihin kaikkiin ottamatta miltään pois.
Toisekseen, anjoviksesta, ketsupista ja kermavaahdosta tulee luultavasti aika pahanmakuinen sotku. (Ei, en ole kokeillut enkä halua.) Taidekorkeakoulujen yhdistäminen keskenään olisi luultavasti ihan fiksua. Sen sijaan taideteollisen korkeakoulun siirtäminen kauppakorkean ja TKK:n alaisuuteen on typistämässä taideteollisen pelkäksi "muotoiluksi". Tämä lähtökohta näkyy myös Sailaksen raportissa. Taideteollinen itse asiassa pärjää kansainvälisessä vertailussa hyvin Samoin, jos miettii Suomen kokoa ja yliopistojen määrää kansainvälisesti, meidän yliopistomme ovat itse asiassa melko korkealla vertailuissa. Ylipäätään kansainvälisesti tutkimusten lainausvertailuja sekä oppimistyytyväisyys- ja tulosvertailuja on järkevää tehdä eri oppialojen ja -aineiden sisällä, mutta ei välttämättä korkeakoulujen välillä. Kysymys "onko Helsingin yliopisto parempi kuin paikan X yliopisto" on suunnilleen yhtä järkevä kuin "onko kaupunki A parempi kuin kaupunki B" tai "onko omena parempi kuin banaani".
Kolmannekseen, yhteiskunnan eri sektoreiden (esimerkiksi elinkeinoelämä, kansalaisjärjestöt, julkishallinto) edustajien kutsuminen mukaan yliopiston kehittämiseen on hyvä asia, mutta tiedettä ja taidetta pitää jatkossakin tehdä ensisijaisesti tieteen ja taiteen näkökulmasta. Ulkopuolisten edustajien määrä hallituksessa pitää siis olla kohtuullinen verrattuna korkeakoulun omiin edustajiin. Kun päämääränä on hyvä tiede, saamme hyvän perustan, jonka päälle voi sitten rakentaa myös "yliopistojen kolmatta tehtävää".
2007-03-10:
Kuluneen viikon kaikki kolme ajatusta...
Kirjoitan nyt armaalle päiväkirjalleni ja sen kuvitteelliselle yleisölle samalla kertaa kaikki viikon aikana olleet kolme ajatusta. (Niiden nimet ovat käytännössä, onneksi ja valitettavasti, "vaalit", "vaalit" ja "vaalit". Valitettava tosiasia on, että vaalien alla on aidosti vaikeaa ehdokkaana elää muuta elämää tai ajatella muita asioita, vaikka se saattaa ystävistä ja potentiaalisista äänestäjistäkin näyttää oudolta ja tympeältä.)
Kahvikantaatti / Kohti etelää
Eilen piti käydä rentoutumassa Kahvikantaatin parissa Cafe Engelissä, mutta vaikka olin varttia vaille paikalla, kahvila oli jo tupaten täynnä. Huomasin vasta kotiin päästyäni, että klo 17 oli jo alkanut Pekka Haaviston tukiryhmän kokous samassa paikassa. Ilmankos olikin täyttä. ;-) Kahvikantaatti on Bachin viritelmä BWV 211, yksi hänen harvoista "maallisista kantaateistaan". Siinä ilkutaan kahvin kiroja varsin hauskasti. Harmi, että Bachilla ei ollut tilaisuutta virittää heppaista huumorintajuaan henkevämpiin kantaatteihin protestanttisen kirkon synkistelyn ikeessä. Kahvikantaatin levytyksistä suosittelen Emma Kirkbyn laulamaa versiota.
Kävinkin siis toverini kanssa katsomassa Kohti etelää -elokuvan. Haitilaisten viihdykepoikien ja yhdysvaltalaisten rikkaiden rouvien kohtaamisista kertova elokuva oli kauniisti kuvattu, mutta juoni melko kliseinen ja henkilöhahmot tuntuivat yllätyksettömiä ja viime kädessä vähän pinnallisia. Ehkä arvioni olisi toinen, jos en olisi nukahtanut pari kertaa hetkeksi kesken kaiken. Elokuva teatterissa raskaalla univelalla on aina huono valinta... (Ja pliis, ei vinoiluja Kimmo Sasista. Inhimillisen tragedian sotkeminen politiikkaan on minusta enemmän kuin mautonta.) Myönnän kyllä, että loskaisten kelien keskeltä sekä hartia- ja jalkasäryn ääreltä teki vähän mieli aurinkoon palmujen katveeseen palveltavaksi. Nurmikko on tietysti aina vihreämpää toisella puolella (huomaattehan taitavan "ruoho"-sanan väistämisen!), joten luultavasti tylsistyisin oikeasti piakkoin.
Uusi tuttavuus löytyi homppeleiden "gaydar"-palvelusta. Minulla on näihin kaveripalveluihin vähän kaksijakoinen suhde. Toisaalta palveluista löytyvät sukuelinten kuvat (jotka nykyään saa tosin onneksi piilotettua helposti) tuntuvat minusta näin kauniisti sanottuna aika etovilta, vaikka en niitä sen enempää haluakaan moralisoida. Toisaalta porukassa liikkuu myös fiksuja, mukavia ihmisiä, jotka etsivät uusia ystäviä. Ihmiselle, joka ei juuri pidä bileistä ja jolle kaikkinainen small talk on äärettömän vaikea harrastus muissakin yhteyksissä, järjestöjen lisäksi verkko on ihan mukava tapa tutustua ihmisiin. Sitä kautta löytämiensä uusien potentiaalisten kaverien kanssa voi vaikkapa vain kävellä kaupungilla ilman, että tarvitsee koko ajan hölöttää turhia, jos ei siltä tunnu. Lainatakseni eilen illalla lukemaani unikirjaa, Ursula K. Le Guinin "Wizard of Earthseata": "To hear, one must be silent". Ja ehkä joskus kuuntelemiseen tarvitaan kaksi hiljaista.
Vihaiset jalat
Tarkoitus oli tämän jälkeen mennä vainoamaan ihmisparkoja Kuudennen linjan Avaruusdiskon eteen flaijereillani, mutta oikeassa jalassa alkoi tuntua liian pahoja rasitusoireita. Samanlaisia kuin viimeksi asuessani 18-vuotiaana Tampereella, jolloin lääkäri sanoi minulle lopulta aika tiukkaan sävyyn, että 6 kilometrin koulumatkojen kävely on sitten tästä lähin kielletty. Muistan hämärästi, että minulla ei ollut tiukasta sävystä huolimatta varaa bussilippuun, mutta en sitä, miten lopulta ratkaisin ongelman. Ainakin vähensin lopulta silloin päivittäistä uimista. Tänä aamuna lepo, särkylääke ja kylmävoide tuntuivat oikeilta ratkaisulta; nyt jaksan ehkä käydä viemässä uutta Viilentäjä-lehteäni Suomenlinnaan ja nauttia samalla kävelystä talvi-ilmassa.
Porraskäytävien juokseminen ja kaduilla talsiminen - erityisesti hissittömien korkeahkojen talojen - on ollut ihan mukavaa fyysistä vaihtelua koneen ääressä kököttämiseen. Kaduilla olen harmitellut lähinnä sitä, että keskusteluihin pääsee loppujen lopuksi melko vähän. Ne harvat, joita on päässyt käymään, ovat tosin olleet enimmäkseen kivoja ja positiivisia. Ehkä tulevissa vaaleissa olen taas jo vähän tunnetumpi ja minua pysäytellään tentattavaksi vähän kuin Pekka Haavistoa konsanaan. ;-)
Olen yrittänyt kiertää Helsingin Vihreiden Elcat-sähköautokiertueen mukana eri puolilla kaupunkia, koska minusta on tärkeää, että Vihreiltä voi kysellä asioita ja että kerromme ajatuksistamme muuallakin kuin joillain "ydinkannatusalueillamme" (mm. keskustassa, Kalliossa, Viikissä ja Käpylässä). En tiedä, tuoko tämä lyhyt projekti vielä suunnatonta äänivyöryä, mutta ehkä se jättää ainakin vähän ajatuksia itämään, joista voi hiljalleen versoa uusia vihreitä ideoita ja kontakteja, jotka ovat minusta vielä monin verroin tärkeämpiä. Päiväni ovat pääasiassa alkaneet herätyksellä 04.30-05.30 aikoihin, ja kotiin olen päässyt nukkumaan 22 aikoihin. Täytyy myöntää, että tykkään tällaisista "kaikki tai ei mitään" -projektista, kunhan ne eivät kestä kohtuuttoman pitkään. Onneksi ja valitettavasti vaalit ovat pian ohi. :-)
Kopra ja perustulo
Demaritutkija Ville Kopra julkaisi raporttinsa perustulosta toissaviikolla. Lukaisin raportin saman tien koneelta ja kirjoitin siitä joitain ajatuksia ylös, mutta ehdin siistimään niitä verkkoon vasta nyt. Perusongelma raportissa on se, että vaikka se tunnistaa ihan oikeasti tärkeitä ongelmia, se ei pysty esittämään esimerkiksi kouluttamattomien nuorten syrjäytymiseen tai pätkätyöläisten, apurahatutkijoiden, yrittäjien ja freelancereiden arkeen oikein perustuloa parempaakaan vaihtoehtoa.
Kuten missä tahansa sosiaaliturvajärjestelmässä, myös perustulomalleissa on tietysti aukkoja. Siksi tarvitaan myös muita sosiaaliturvajärjestelmiä, ja erityisesti tarvitaan sosiaalityöntekijöitä. Heidän pitäisi voida käyttää enemmän aikaa ja energiaa ihmisten elämänhallinnan tukemiseen sekä koulutus- ja työmahdollisuuksien löytämiseen kuin siihen, että yritetään arpoa, mihin luokitukseen ihmiset kuuluvat ja voidaanko keksiä joku byrokraattinen syy evätä vaikkapa tulottomalta tutkijalta työttömyysturva siksi, että tämä "työllistyy omassa työssään".
Korjausehdotukset ovat enemmän kuin tervetulleita.
Kirjaan tähän pituuden vuoksi kuitenkin vain hauskimmat tarkat havainnot raportista:
1. Raportissa väitetään, että New Jerseyn perustulokokeilussa avioerot lisääntyivät, koska naiset eivät enää olleet niin riippuvaisia miehistään.
Tästä kärkevästi esitetystä huomautuksesta voinee päätellä jotain demarien ihannemaailmasta. Samaan aikaan korostetaan naisten ja miesten tasa-arvoa.
Leikittelin hetken aikaa seuraavalla ajatuksella: oletetaan, että naiset eivät raportoi kaikkia tietoonsa tulevia väkivaltatapauksia, koska ovat taloudellisesti niin riippuvaisia miehistään. Kun riippuvuus vähenee, tilastoitu väkivalta kasvaa. Onko johtopäätös se, että perustulo lisää väkivaltaa?
New Jerseyn "ongelmat" johtuivat muuten siitä, että tilanteesta, jossa ei ollut perusturvaa, hypättiin tilanteeseen, jossa oli perustulo. Mihin tahansa perusturvajärjestelmään äkillisesti siirtyminen vähentää tietysti ihmisten innokkuutta olla millaisissa töissä tahansa, erityisesti aluksi. Tämä on aivan erilainen skenaario kuin siirryttäessä suomalaisessa sosiaaliturvajärjestelmässä nykytilasta perustulomalliin.
2. Raportin vastaus lapsiperheiden köyhyyteen on tulevaisuusrahasto.
Siihen kerjätään ensin yrityksiltä ja säätiöiltä ja veteraanijärjestöiltä rahaa, jotta voimme kustantaa jokaiselle lapselle 400 euroa säätiöityä rahaa. Lapsi saa rahaan hallinnan, kun täyttää 16. Sama raportti syyttää perustulointoilijoita talouskasvun jarruttamisesta. Tuskin talous rahastoissa mihinkään kasvaa, ellei sitä sijoiteta.
(Toisaalla raportissa perustulo haukutaan siksi, että joskus ennen aikojen alkua Friedman on ehdottanut perustulon päälle hyväntekeväisyyshömppää korvaamaan asiallista tarvesidonnaista sosiaaliturvaa.)
Rypälepommit ja puolustus
Suomessa on tehty puolustuspoliittinen selonteko, joka tunnistaa aivan oikein uusia turvallisuusuhkia ja myöntää, että maailma on muuttunut. Selonteossa on kuitenkin tehty tilanteesta omituiset johtopäätökset: vastataan uusiin ongelmiin vanhoilla välineillä. Perinteisestä rajapuolustuksesta eli Inarin metsien suojelemisesta venäläisten tai marsilaisten hyökkäykseltä on pidettävä kiinni. Oma kantani on, että laitetaan vähemmän rahaa omiin aseisiin, luovutaan miinoista kokonaan, ja satsataan toisaalta eriarvoisuuden vähentämiseen ja toisaalta yhteiseen eurooppalaiseen puolustukseen. Meidän ei ole mikään pakko korvata vanhoja asejärjestelmiä kalliimmilla ja tappavammilla, jos emme itse niin päätä. Tuetaan mieluummin kansainvälistä työtä miinojen vähentämiseksi kaikkialla, missä voidaan. Jos rikkaat maat eivät tähän suostu, eivät varmasti köyhätkään.
Jotkut uhkaavat tällöin "sotilaallisella tyhjiöllä". En ymmärrä. Tämä pätee ehkä Taiwanissa, mutta ei sotia käydä hyvin vuoksi. Niitä käydään resurssien saamiseksi ja sisäpoliittisista syistä. Suomen tärkeimmät nykypäivän resurssit ovat osaamisemme, teknologiamme ja kauppasuhteemme, joita ei sotimalla saa. Lisäksi on vaikea kuvitella tilannetta, jossa hyökkäys Suomea vastaan ei aiheuttaisi hyvin vahvoja vastatoimia muilta EU-mailta. Eiköhän siinä ole "uskottavaa puolustusta" tarpeeksi.
Eri asia on se, että vaikka olen pasifisti ja kannatan hallittua, suunnitelmallista kansainvälistä aseistariisuntaa, kansanmurhat saa ja pitää minusta estää. On helppoa sanoa, että ongelmat pitää ehkäistä ennalta, ja niin tietysti pitääkin. Mutta kun maito on maassa, se ei enää auta. EU tarvitsee joukkoja, jotka pystyvät toimimaan YK:n peruskirjan hengessä silloinkin, kun epädemokraattinen turvallisuusneuvosto on kykenemätön toimimaan. Samaan aikaan pitää tietysti varmistaa, että EU itse ei lähde "syrjäyttämään diktatuureja" ja "vapauttamaan kansoja". Jos haluamme viedä vapautta ja demokratiaa jonnekin, meidän kannattaa tukea tyttöjen koulutusta ja keskiluokan rikastumista rahalla, valtion budjetista. Niin yksinkertaista ja niin haastavaa se on.
Huippuyliopisto
Tiistaina olin osoittamassa mieltäni huippuyliopistohanketta vastaan (ja jaoin flaijereitani mielenosoituksen jälkeen siitä poistuville). Hankkeessa Raimo Sailas ehdottaa taideteollisen, kauppakorkean ja TKK:n yhdistämistä. En vastusta kaikkea hallinnollista yhdistämistä kategorisesti, mutta en pidä myöskään nyt pöydällä olevaa hanketta hyvänä ideana.
Ensinnäkin, korkeakoulujen keskeinen ongelma on se, että tutkimukseen ja opetukseen ei ole riittävästi resursseja. Opettajia on liian vähän oppilasta kohden ja heiltä puuttuu pedagogista pätevyyttä. Tämä tilanne ei ratkea sillä, että samaa rahapottia siirretään pieniltä yksiköiltä yhdelle suurelle. Se ei parane silläkään, että otetaan lisää ulkopuolista rahoitusta, kahdesta syystä: a) ulkopuolista rahoitusta on osattava hankkia ja myydä fiksusti. Tutkijatoverini kertovat, että monet tutkimusprojektit ovat nykyään alihinnoiteltuja eivätkä siis maksa itseään takaisin. b) nykyisillä arvovalinnoilla korkeakoulujen rahoitusta pienennetään suoraan sitä mukaa, kun ne saavat rahaa ulkopuolelta. Koulutuksen resurssit ovat yksi asia, jossa on valittava lyhytnäköisten veronkevennysten ja pidemmän aikavälin hyvinvoinnin sekä kilpailukyvyn kehittämisen väliltä - unohtamatta sivistystä ja taidetta.
Puhe innovaatioista on aika tyhjää, jos ei ole aikaa ajatella ja mahdollisuuksia kyseenalaistaa. Ei pidä asettaa ajattelutyötä, raakaa tutkimustyötä ja tutkimusten hyödyntämistä vastakkain, vaan miettiä, miten voidaan lisätä resursseja niihin kaikkiin ottamatta miltään pois.
Toisekseen, anjoviksesta, ketsupista ja kermavaahdosta tulee luultavasti aika pahanmakuinen sotku. (Ei, en ole kokeillut enkä halua.) Taidekorkeakoulujen yhdistäminen keskenään olisi luultavasti ihan fiksua. Sen sijaan taideteollisen korkeakoulun siirtäminen kauppakorkean ja TKK:n alaisuuteen on typistämässä taideteollisen pelkäksi "muotoiluksi". Tämä lähtökohta näkyy myös Sailaksen raportissa. Taideteollinen itse asiassa pärjää kansainvälisessä vertailussa hyvin Samoin, jos miettii Suomen kokoa ja yliopistojen määrää kansainvälisesti, meidän yliopistomme ovat itse asiassa melko korkealla vertailuissa. Ylipäätään kansainvälisesti tutkimusten lainausvertailuja sekä oppimistyytyväisyys- ja tulosvertailuja on järkevää tehdä eri oppialojen ja -aineiden sisällä, mutta ei välttämättä korkeakoulujen välillä. Kysymys "onko Helsingin yliopisto parempi kuin paikan X yliopisto" on suunnilleen yhtä järkevä kuin "onko kaupunki A parempi kuin kaupunki B" tai "onko omena parempi kuin banaani".
Kolmannekseen, yhteiskunnan eri sektoreiden (esimerkiksi elinkeinoelämä, kansalaisjärjestöt, julkishallinto) edustajien kutsuminen mukaan yliopiston kehittämiseen on hyvä asia, mutta tiedettä ja taidetta pitää jatkossakin tehdä ensisijaisesti tieteen ja taiteen näkökulmasta. Ulkopuolisten edustajien määrä hallituksessa pitää siis olla kohtuullinen verrattuna korkeakoulun omiin edustajiin. Kun päämääränä on hyvä tiede, saamme hyvän perustan, jonka päälle voi sitten rakentaa myös "yliopistojen kolmatta tehtävää".
>>
Vihreät haluaa nostaa nimenomaan pienimpiä eläkkeitä, eli kohdistaa korotuksen oikein. Hallitus on ajanut pienimpiin eläkkeisiin vain riittämätöntä, mutta sinänsä oikein kohdistettua korotusta. Oppositio halusi perjantaina eduskunnassa nostaa eläkkeitä kaikille.
Jos valtiontalouden maksuvaraa suunnataan vain pienimpiin eläkkeisiin ja palveluiden kohentamiseen, voimme parantaa nimenomaan köyhimpien hyvinvointia kestävämmin ja tehokkaammin. Jos taas korotamme kaikkia eläkkeitä, raha jakautuu useammalle ja käytännössä myös suhteellisen hyvätuloisille työeläkettä saaville. Kansaneläkkeen nostaminen vain yhdellä eurolla maksaa jo lähes 10 miljoonaa euroa vuodessa. Kyllä valtiontalous sen yksittäisenä toimena kestäisi, mutta on kokonaan toinen kysymys, voisiko rahan kohdentaa paremmin.
Suomessa on nimittäin muutakin köyhyyttä kuin eläketulojen pienuutta: tarvitaan myös lapsilisiä, elatustukea, työttömyysturvaa, opintotukea ja ennen muuta tarvitaan kunnon peruspalveluita ihan kaikille ikään katsomatta. (Kts. esim. oma vastaukseni tulonsiirtoja koskeviin kysymyksiin. On eläkeläisten itsensäkin etu, että Suomessa pystytään tarjoamaan sekä hyviä peruspalveluita että kohtuulliset tulonsiirrot mukaanlukien kansaneläke, ja että Suomessa on yleisesti hyvä tehdä töitä ja elää.
Hyödyllistä lukemista voi löytyä myös eduskunnan keskustelusta sekä sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietintö, erityisesti vihreiden Ulla Anttilan tekemästä vastalauseesta 4.
Vihreä vaihtoehtobudjetti linjaa:
Ja miten Hesari uutisoi tämän kaiken? "Kansaneläkkeeseen ei tule tasokorotusta" - vihreät äänestivät tyhjää tai vastaan.
Tilanne eläkkeissä on vähän samanlainen kuin vaalikoneiden suloisessa kysymyksessä "pitäisikö veroja nostaa vai vähentää". Tuloveronalennuksethan pitää kohdistaa pienituloisimpiin, ja peruspalveluiden rahoitus turvata nostamalla vastaavasti järkeviä ympäristöveroja. Verotus, kuten kansaneläkekin, pitää järjestää niin, että se tukee hyvinvointia ja ehkäisee eriarvoisuutta. Ympäristöveroilla voidaan sekä suunnata toimintaa järkevämmin että lisätä valtiontalouden jakovaraa.
Tuloverojen laskeminen kaikissa tuloluokissa on typerää peruspalveluiden rahoituksen ja valtionveran maksuvaran kannalta, mutta se on myös todella typerää suhdannepolitiikkaa. Nousukautena pitää panostaa velan maksuun ja palveluiden kehittämiseen, jotta nimenomaan laskukauden tullessa on varaa talouden elvyttämiseen.
Verot ovat myös joustavampi tapa kehittää teknologiaa kuin suorat tuet, koska ne kannustavat jatkuvaan kehitykseen, eikä lainsäädännön ole pakko yrittää juosta pikajuoksua verotuksen perässä. Ympäristömyötäisten ratkaisujen lisääntyessä voidaan ympäristöverotuksen taso sitoa hitaasti perässä tulevaan indeksiin, jolloin sekä taataan kohtuullinen tuotto että kiritetään yhä fiksumpiin valintoihin.
Eräs malliesimerkki kerrassaan hooposta veroratkaisusta on ruuan arvonlisävero. Miten ihmeessä suomalaista hyvinvointia tukee se, että thaimaalainen kookosmaito halpenee? Ruuan alv-alennus vapauttaisi absoluuttisesti eniten rikkaiden tuloja muuhun käyttöön, lisäisi monien kohdalla myös ruuan liikaa kulutusta ja maksaisi paljon. Jos sama raha pistettäisiin esimerkiksi siihen, että alle tonnin tulot olisivat verovapaita, tai kunnallisia palveluja elvytettäisiin, työllisyys ja köyhät hyötyisivät vain enemmän.
Koko alv-alen 35 prosentin "itsensä rahoittamisen" teoria perustuu siihen, että elintarviketeollisuus ja kauppa vilkastuvat. Toisin sanoen ruuan kysyntä kasvaa ja suomalaiset joko syövät enemmän tai kalliimmin. Tätäkö Suomessa todella tarvitaan?
Tutkimuslaitosten professorit ovat selittäneet lehdissä, että ruuan alv hyödyttäisi köyhiä. Esimerkiksi eläkeläisjärjestöt taas ovat pelänneet, että alv-ale pienentäisi eläkkeitä, koska eläkkeet on sidottu indeksiin. Mitä tutkimuskeskukset VATT ja PTT ovat oikeastaan saaneet selville? Lainaan heidän omia tutkimuksiaan ja kalvojaan:
Kalvoissa selitetään myös, että tulonsiirtojen lisäämiseen liittyy kannustinloukkuja. Kannustinloukkujen purkamiseksi turvallisuutta ylläpitävällä tavalla Vihreät ovat esittäneet perustuloa. Vaikka tämä unohdettaisiin, miten ihmeessä alle tonnin tulojen verovapaus voisi olla kannustinloukku?
2007-02-03:
Fiksumpia ja reilumpia eläkkeitä ja veroja
Tunnen houkutusta kommentoida Euroopan uusiutuvan energian teollisuuden ja Greenpeacen tilaamaa energiaraporttia "Energy [r]evolution", WWF:n "Virtaa Tulevaisuuteen"-paperia tai Oraksen energiavisiota. (Hallitustenvälisen ilmastopaneelin uudesta arviointiraportistahan ei ole vielä sivuilla kuin Executive Summary, jota on jo kommentoitu varsin hyvin tiedotusvälineissä.) Lykkään kuitenkin houkutusta ihmetelläkseni hieman eläke- ja veropolitiikkaa.
Eläkkeitä: vähän lisää kaikille vai kunnolla köyhimmille?
Vihreät haluaa nostaa nimenomaan pienimpiä eläkkeitä, eli kohdistaa korotuksen oikein. Hallitus on ajanut pienimpiin eläkkeisiin vain riittämätöntä, mutta sinänsä oikein kohdistettua korotusta. Oppositio halusi perjantaina eduskunnassa nostaa eläkkeitä kaikille.
Jos valtiontalouden maksuvaraa suunnataan vain pienimpiin eläkkeisiin ja palveluiden kohentamiseen, voimme parantaa nimenomaan köyhimpien hyvinvointia kestävämmin ja tehokkaammin. Jos taas korotamme kaikkia eläkkeitä, raha jakautuu useammalle ja käytännössä myös suhteellisen hyvätuloisille työeläkettä saaville. Kansaneläkkeen nostaminen vain yhdellä eurolla maksaa jo lähes 10 miljoonaa euroa vuodessa. Kyllä valtiontalous sen yksittäisenä toimena kestäisi, mutta on kokonaan toinen kysymys, voisiko rahan kohdentaa paremmin.
Suomessa on nimittäin muutakin köyhyyttä kuin eläketulojen pienuutta: tarvitaan myös lapsilisiä, elatustukea, työttömyysturvaa, opintotukea ja ennen muuta tarvitaan kunnon peruspalveluita ihan kaikille ikään katsomatta. (Kts. esim. oma vastaukseni tulonsiirtoja koskeviin kysymyksiin. On eläkeläisten itsensäkin etu, että Suomessa pystytään tarjoamaan sekä hyviä peruspalveluita että kohtuulliset tulonsiirrot mukaanlukien kansaneläke, ja että Suomessa on yleisesti hyvä tehdä töitä ja elää.
Hyödyllistä lukemista voi löytyä myös eduskunnan keskustelusta sekä sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietintö, erityisesti vihreiden Ulla Anttilan tekemästä vastalauseesta 4.
Vihreä vaihtoehtobudjetti linjaa:
"Vihreä eduskuntaryhmä kantaa erityistä huolta kaikkein köyhimmistä eläkeläisistä. -- -- Vihreän eduskuntaryhmän mielestä kaikkien täyden kansaneläkkeen varassa elävien kansaneläkettä tulee nostaa 40 eurolla 1.1.2007 lukien. Korotus maksaisi noin 41 miljoonaa euroa. Käytännössä ehdotuksemme tarkoittaa siirtymistä täydestä kansaneläkkeestä 30 vähimmäiseläkkeeseen, joka koostuu kansaneläkkeestä ja työeläkkeestä."Vihreät tekivät myös talousarvioaloitteen TAA 1013/2006 ja lakialoitteen LA 131/2006.
Ja miten Hesari uutisoi tämän kaiken? "Kansaneläkkeeseen ei tule tasokorotusta" - vihreät äänestivät tyhjää tai vastaan.
Onko veroissa eroja?
Tilanne eläkkeissä on vähän samanlainen kuin vaalikoneiden suloisessa kysymyksessä "pitäisikö veroja nostaa vai vähentää". Tuloveronalennuksethan pitää kohdistaa pienituloisimpiin, ja peruspalveluiden rahoitus turvata nostamalla vastaavasti järkeviä ympäristöveroja. Verotus, kuten kansaneläkekin, pitää järjestää niin, että se tukee hyvinvointia ja ehkäisee eriarvoisuutta. Ympäristöveroilla voidaan sekä suunnata toimintaa järkevämmin että lisätä valtiontalouden jakovaraa.
Tuloverojen laskeminen kaikissa tuloluokissa on typerää peruspalveluiden rahoituksen ja valtionveran maksuvaran kannalta, mutta se on myös todella typerää suhdannepolitiikkaa. Nousukautena pitää panostaa velan maksuun ja palveluiden kehittämiseen, jotta nimenomaan laskukauden tullessa on varaa talouden elvyttämiseen.
Verot ovat myös joustavampi tapa kehittää teknologiaa kuin suorat tuet, koska ne kannustavat jatkuvaan kehitykseen, eikä lainsäädännön ole pakko yrittää juosta pikajuoksua verotuksen perässä. Ympäristömyötäisten ratkaisujen lisääntyessä voidaan ympäristöverotuksen taso sitoa hitaasti perässä tulevaan indeksiin, jolloin sekä taataan kohtuullinen tuotto että kiritetään yhä fiksumpiin valintoihin.
Eräs malliesimerkki kerrassaan hooposta veroratkaisusta on ruuan arvonlisävero. Miten ihmeessä suomalaista hyvinvointia tukee se, että thaimaalainen kookosmaito halpenee? Ruuan alv-alennus vapauttaisi absoluuttisesti eniten rikkaiden tuloja muuhun käyttöön, lisäisi monien kohdalla myös ruuan liikaa kulutusta ja maksaisi paljon. Jos sama raha pistettäisiin esimerkiksi siihen, että alle tonnin tulot olisivat verovapaita, tai kunnallisia palveluja elvytettäisiin, työllisyys ja köyhät hyötyisivät vain enemmän.
Koko alv-alen 35 prosentin "itsensä rahoittamisen" teoria perustuu siihen, että elintarviketeollisuus ja kauppa vilkastuvat. Toisin sanoen ruuan kysyntä kasvaa ja suomalaiset joko syövät enemmän tai kalliimmin. Tätäkö Suomessa todella tarvitaan?
Tutkimuslaitosten professorit ovat selittäneet lehdissä, että ruuan alv hyödyttäisi köyhiä. Esimerkiksi eläkeläisjärjestöt taas ovat pelänneet, että alv-ale pienentäisi eläkkeitä, koska eläkkeet on sidottu indeksiin. Mitä tutkimuskeskukset VATT ja PTT ovat oikeastaan saaneet selville? Lainaan heidän omia tutkimuksiaan ja kalvojaan:
- "tulonjakovaikutuksen saavuttaminen on kallista, koska 2/3 hyödystä menee keski- ja hyvätuloisille -- suurituloiset käyttävät enemmän rahaa ruokaan"
- "rahan kanavoiminen lapsilisiin olisi yksinkertaisin ratkaisu, joskaan se ei hyödyttäisi eläkeläisiä, opiskelijoita eikä työttömiä"
- "Tulonjaon tasaaminen elintarvikkeiden veronalennuksen argumenttina on kyseenalainen senkin vuoksi, että valtaosa veronalennukseen käytettävästä euromäärästä kohdistuu keski- ja suurituloisille. Jos sama rahamäärä käytetään tuloverotuksen kautta pienituloisille suunnattuun huojennukseen, vaikutus tulonjakoon on selvästi tehokkaampi."
- "elintason noustessa [elintarvikkeiden osuus kulutuksesta tuloluokan mukaan] on tasoittunut, ja vuonna 2001 elintarvikkeiden keskimääräinen kulutusosuus oli alimmassa tulonsaajadesimiilissä alle 17 prosenttia ja ylimmässä noin 10 prosenttia. Todennäköisesti sama trendi on jatkunut tämän jälkeenkin. Perhetyyppien välillä erot ovat vieläkin pienempiä."
- "Matalasta hintajoustosta johtuen elintarvikkeiden arvonlisäveron alentamisen suorat työllisyysvaikutukset näyttäisivät olevan vähäisiä."
Kalvoissa selitetään myös, että tulonsiirtojen lisäämiseen liittyy kannustinloukkuja. Kannustinloukkujen purkamiseksi turvallisuutta ylläpitävällä tavalla Vihreät ovat esittäneet perustuloa. Vaikka tämä unohdettaisiin, miten ihmeessä alle tonnin tulojen verovapaus voisi olla kannustinloukku?
>>
2007-01-26:
Kiire tuhoaa politiikan
Demokratialla on Suomessa tulevaisuudessa kolme keskeistä haastetta. Ensinnäkin demokratiaa pitää pystyä ylikansallistamaan, kun kerran talouskin on ylikansallista. Toisekseen ihmisille, erityisesti nyt syrjäytetyille, tulee tarjota sellaisia mahdollisuuksia vaikuttaa, jotka kannustavat heitä osallistumaan keskusteluun ja päätöksentekoon. Kolmannekseen työtä pitää jakaa useammalle niin, että nyt toimettomuudestaan masentuville löytyy mielekästä työtä, ja nyt liian pitkää päivää tekevät voivat harrastaa muutakin kuin työtä - esimerkiksi osallistua yhteiseen päätöksentekoon.
Miksi aikapolitiikka on tärkeää? Koska yhteiskunta monimutkaistuu, joten asioiden hoitamiseen tarvitaan enemmän aikaa, enemmän ihmisiä ja enemmän ideoita. Minulla on useampi tuttu, joka hoitaa samaan aikaan päivätyötä esimerkiksi eläinlääkärinä, palkatonta puolipäivätyötä kaupunginhallituksessa ja elämän läpäisevää pienten lasten yksinhuoltamista. Näillä ihmisillä on juuri sellaista tarmoa, kokemusta, tietoa ja sellaisia arvoja, joita tarvittaisiin myös eduskunnassa.
Eduskuntavaalien alla heidän pitäisi ehtiä olla kaikkien kanssa kaiken aikaa kaikkialla. Yhtälö on yksinkertaisesti mahdoton, jos haluaa oikeasti ymmärtää asioita, joihin ottaa kantaa. Viime kädessä on kyllä mahdollista näkyä valtuustossa, kaduilla, lehtien palstoilla, blogeissa, verkkosivuillaan, ystävien parissa ja verkkofoorumien keskusteluissa, jos haluaa. Bussimatkalla seminaariin ehtii ehkä lukea muutaman lehden tai jonkun raportin executive summaryn. Mutta ei jää aikaa ajatella, ei kuunnella, ei kritisoida omia kantojaan. Kannat poimitaan avustajilta ja asiantuntijoilta, vaikka poliitikon tärkein tehtävä on juuri pysyä yhtä aikaa avoimena ja kriittisen epäluuloisena kaikkia tietolähteitään kohtaan.
Politiikassakin tarvitaan työnjakoa. Taakkaa pitää jakaa useammalle: mieluiten kaikille Suomessa asuville ihmisille. Niiden, joiden koko elämä on politiikkaa, pitää saada keskittyä täysipainoisemmin omimpiin alueisiin. Niiden, joita kukaan ei kuuntele, pitää päästä osallistumaan.
Kyllä, minulla on omakin lehmä ojassa. Sijaistin itse yllätysaikataululla viime vuoden lopulla töissä pari viime kuukautta projektipäällikköämme. Harteillani oli ohjelmiston tuotantokäytön ylläpito ja tulipalojen sammuttelu, uudemman version saaminen tuotantoon sekä testaajien ja yksi kerrallaan loppuunpalavien ohjelmoijien työnjohto. Koko projektia, erityisesti sen suunnittelua ja hallintoa leimasi kauan ennen mukaantuloani vanha kunnon tietotekniikka-alan perussääntö: "Miksi tehdä alusta asti hyvin, kun aina voi tehdä uudestaankin?" Ulapalla vuotavaa laivaa onkin sitten jo vaikeampi korjailla.
Käytännössä hoitelin lopulta myös ohjelmointia itse. Marras-joulukuussa kerrytin yhteensä 180 ylityötuntia, ja tein mm. jouluaaton, joulupäivän ja tapaninpäivän töitä. Ei tietysti olisi ollut pakko, jos olisi halunnut antaa projektin mennä läskiksi. Valitettavasti en ole koskaan ollut kovin hyvä laittamaan projekteja läskiksi. Ymmärtänette, että vaaleille jäi melko vähän aikaa, kun samaan aikaan piti huolehtia omista luottamustehtävistä järjestöissä ja ravata sairaalassa tutkimassa munuaiskiviä.
Ja blogin pariin ehdin takaisin nyt, kun olen saanut kotisivut sellaiseen pisteeseen, josta äänestäjä voi saada jotain irtikin, vastannut 7 vaalikoneeseen ajan kanssa, tehnyt esitteet, suunnitellut ja taitattanut lehtimainoksia, siivonnut makuuhuoneeni villakoirat ja pessyt kertyneet pyykkini. En osaa sanoa, ovatko ajatukseni kovin mielenkiintoisia muutenkaan, mutta vaalihumussa säännöllisten lukijoiden saaminen blogiin 50 päivässä on erityisen epätriviaali tehtävä, jos takana on usean kuukauden hiljaisuus.
Teknologian kehittymisen pitäisi tarjota ihmisille ennennäkemättömästi aikaa viestiä keskenään, hioa ajatuksia ja kehittää yhteisiä harrastusprojekteja. Jos viime vuosisadan alun tehdastyöläinen kuulisi siitä, mitä mahdollisuuksia meillä on ja mihin käytämme ne, hän ei varmaankaan tietäisi, pitäisikö itkeä vai nauraa.
Kiire on ympäristöongelma ja kiire on hyvinvointiongelma. Ennen kaikkea kiire uhkaa tappaa politiikan niin, että emme ehdi kehittää yhteiskunnallisia ratkaisuja kiireen vähentämiseksi.
>>
2006-08-15:
Koulun penkillä; kampanjapäällikkö valittu
Viikonloppuna olin Oriveden opistolla Vihreillä kesäpäivillä. Kesäpäivillä valmistauduttiin tuleviin eduskuntavaaleihin.
Päivällä Cronberg puhui ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, Anni vihreästä arjen hyvinvointivaltiosta, Oras ilmasto- ja energiapolitiikasta ja Ode perustulosta. Aikaa olisi voinut olla enemmänkin, sillä ainakin omalta osaltani tunsin kaikkien aiheiden jäävän hieman pintaraapaisuksi. Olen toisaalta tavannut kaikki Oden kirjat jo aiemmin, ja tehnyt ilmasto- ja energiapolitiikkaa — Maan ystävissä usein Oraksenkin kanssa — useita vuosia aktiivisesti. Ehkä uusia juttuja tuli sen takia aika vähän. Eihän vanhoissakaan mitään vikaa ole!
Vihreää arkea
Mielenkiintoisin ja innostavin oli ehkä Annin puhe, jossa hän puhui vihreästä valtion tulo- ja menoarviosta (kts. alta), vankeinhoidosta ja lasten eriarvoisuuden ja pahoinvoinnin lisääntymisestä. Kaksi jälkimmäistä voivat tietysti kuulostaa pieniltä asioilta, kun miettii kaikkia ihmisryhmiä, jotka politiikassa pitäisi ottaa huomioon, mutta ehkä juuri siksi ne kiinnostavat. Ei voi eläytyä kaikkiin ihmisiin ja koko yhteiskuntaan kerralla. Pitää yrittää ajatella kaikkia, mutta kutakin erikseen.
Vihreä talousarvio
Jostain syystä vihreitä pidetään kansalaisilta kysyttäessä heikoimpana puolueena juuri talousosaamisensa osalta. Tämä on hassua, kun ajattelee, millaista oppositiopolitiikkaa esimerkiksi Kokoomus tekee talousarvioaloitteissaan: yhtä aikaa lisää menoja ja vähemmän (vero)tuloja. Yhtälöhän on absurdi.
Kokoomus pistää tietysti toiveensa julkilausutusti siihen, että kun veroja alennetaan, verotuloja kertyy enemmän. Siitä, että toimeentulotuella elävä työtön entinen siivooja tai kirvesmies säntää töihin, kun keski- ja suurituloisten veroja alennetaan pari prosenttia, vain on melko vähän näyttöä. Toki veronalennukset aina lisäävät kulutuskysyntää, joka luo työpaikkoja ainakin jonnekin. Ei tosin välttämättä entisille pankkivirkailijoille eikä riittävästi. Kokoomuksen talousbluffin vuoksi esimerkiksi Anni on vaatinut ennakoitavuutta myös valtion tuloihin.
Vihreillä sen sijaan on esittää vaihtoehtoinen budjetti, johon on koottu talousarvioaloitteemme yhdeksi paketiksi, ja joka on kokonaisuutena ylijäämäinen. Tämä osaamisemme ja rohkeutemme pitäisi valjastaa vielä imagoommekin. Empatiakyky, tavoitteellisuus ja oikeudenmukaisuuden taju eivät sulje pois vastuullisuutta ja viisautta — päinvastoin, sekä ihanteet että numerot jäävät torsoiksi ilman toisiaan.
Sano se äänelläsi
Lisäksi sain kipeästi kaipaamaani esiintymiskoulutusta. Olen ammattini ja lapsuuteni perusteella parempi kirjoittamaan kuin puhumaan. Toisaalta pääsin lukioaikoina hieman yllättäen Aamulehden puhekilpailussakin kärkisijoille, ja sain esimerkiksi tänä keväänä toisen käden kiitosta Oraksen kautta eräästä Sosiaalifoorumin puheestani. Ilmastomarssin jälkeen Leo, Annukka ja Meri kysyivät, olenko harkinnut uraa vallankumousjohtajana.
Silti äänestäni ja ilmeistäni ja eleistäni puuttuu yleensä väri: vaikka asia olisi lähellä sydäntä, innostukseni ei välity kuulijoille. Lisäksi spontaani puheeni on takeltelevaa ja rönsyilevää. Hyvistäkään ajatuksista ei ole hyötyä, jos niitä ei saa kommunikoitua tavalla, joka ymmärretään ja jää mieleen. Toivottavasti keväällä kampanjoidessa pääsee kaduilla ihmisten kanssa puheisiin niin, että oppii jotain keskinäisviestinnästä — ja ihmisten ilon- ja huolenaiheista — myös muun elämän varalle.
Kampanjapäällikkö
Lauantai-iltana juttelin tukiryhmästäni paikalla olleen Niklaksen kanssa myös siitä, miksi kampanjoilla on yleensä oma kampanjapäällikkönsä. Minulle kampanjapäällikkö on henkinen olkapää, sparraustoveri, kritisoija, kannustaja ja tukiryhmän innostaja. Ehdokkaalla on paljon tekemistä mm. politiikassa, kirjoittamisessa, puhumisessa ja ihmisten tapaamisessa, joten ajatus asian hanskaaminen yksin on melkoisen ylioptimistinen. Myös kansalaisjärjestöhommissa olen huomannut, että tukiryhmien kaltaiset anonyymit kollektiivit toimivat parhaiten, tehokkaimmin ja mukavimmin, kun tietää, ketkä pari tyyppiä vastaavat kokonaisuudesta ja vastaa kysymyksiin.
Jutustelun jälkeen meillä oli varsin spontaani yhteisymmärrys siitä, että Niklas on minulle passeli kampanjapäällikkö: innokas ja kunnianhimoinen, poliittisesti samoilla linjoilla ja minun sopivuudestani vakuuttunut. Samaan aikaan Niklas on vihreässä politiikassa melko uusi tekijä, mikä on monella tapaa myös etu. Kun katsoo asioita vähän ulkopuolisen silmin, osaa katsoa niitä enemmän myös keskivertoäänestäjän tavoin. Jos ääniä hakee vain aktiivisimmilta puolueen vakailta tukijoilta ja jäseniltä, saldo voi jäädä heikoksi.
Miksi puhutaan ihmisistä?
Sunnuntaina Vihreiden kesäpäivillä keskusteltiin mainoksista, ehdokkaan profiilista ja tiedottamisesta. Jäin jälkikäteen miettimään, oliko asenteessani turhaa ylimielisyyttä. Tiedottamista ja mainosten laatimista on tullut tehtyä kosolti ja kansalaisjärjestöissä; profiilia taas osasi miettiä omastakin takaa. Kuka nyt ei olisi kuullut, että vaaleissa pitää kertoa juuri itsestään? Mutta aina voi oppia lisää, jos ei ole asennevammaa.
Joillekin ihmisille ajatus siitä, että pitää tarjota ihmisille ehdokasta eikä pelkkää ilmastonsuojelua, hyvinvointivaltiota, demokratiaa ja kaikkien tietoyhteiskuntaa, on vaikea. On kuitenkin väärin sanoa, että kyse olisi vain jonkun sortin missikisoista. Ehdollahan todella myös olemme me: meidän periaatteemme ja kykymme ajaa asioita eteenpäin. Ajamamme asiat ja niiden onnistuminen ovat eduskunnassa loppujen lopuksi vain seurausta näistä, vaikka poliitikon itsensä mielessä ne tietysti ovatkin yleensä päällimmäisinä, kuten pitääkin olla.
On lisäksi hyvä muistaa, että arvomme ja osaamisemme voivat välittyä ehkä parhaimmillaan juuri silloin, kun puhumme meille läheisistä asioista. Silti miettimällä, miten puhuu, milloin, missä ja kenelle, myös henkilömme voi tulla paremmin ja aidommin esiin kuin jos asiaa ei ajattele itse lainkaan.
>>
2006-06-30:
Ehdokkaaksi: ääneksi äänettömille
Kesäkuussa Helsingin Vihreät valitsivat 17 kansanedustajaehdokasta 21 täytettävissä olevasta paikasta. Lista on niin mainio, että on ilo tehdä töitä sen eteen, että saamme eduskuntaan mahdollisimman monta vihreää, jotka ajavat pää kylmänä ja sydän lämpimänä oikeita asioita. Vihreä monipuolisuus näkyy niin teemoissamme, taustoissamme kuin persoonissamme.
Oman taannoisen tukiryhmäkokemukseni (vuoden 2003 vaaleista, joissa kannatin Karoliina Kaitaa) perusteella voin suositella tukiryhmissä toimimista kaikille, joita kiinnostaa parempi maailma -- ihan vaikka omat itsekkäät edut. Vaikka vihreät eivät ole eturyhmäpuolue samassa mielessä kuin monet muut puolueet, tämä on myös vahvuutemme. Ajamme oikeudenmukaista yhteiskuntaa, joka on turvallinen kaikille eikä jätä ketään yksin yllättävissäkään tilanteissa.
Kovinta meteliä pidämme niiden puolesta, jotka muut unohtavat: niiden, joiden ääni ei muuten kanna Arkadianmäelle. Asunnottomien, tulevien sukupolvien, lasten, bangladeshilaisten, varpusten ja vankien. Pätkätöihin silputettujen, transsukupuolisten ja vammaisten. Lainaa sinäkin oma äänesi -- ainakin ääniuurnilla.
Vaalit ovat harvinainen tilaisuus kuulla, mikä ihmisiä huolettaa, pelottaa ja ilahduttaa. Vaaleissa ei joudu tekemään kompromisseja. Vihreissä saa toimia, väitellä, innostua ja lannistua ihmisten kanssa, joilla on sama päämäärä. Jos ihmiset joskus ovat joskus kiinnostuneita yhteiskunnasta, he ovat sitä vaalien alla. Ota riski: rakastu politiikkaan. Se on jotakin, jota ei rahalla saa.
Omaan tukiryhmääni pääset vaikkapa lähettämällä sähköpostia. Kannustan lämpimästi myös muiden ehdokkaiden ryhmiin, Helsingissä ja muualla Suomessa.
>>
2006-04-30:
Venäläistä ympäristöaktivismia; Lemmenlaivalla; miksi kompastua kynnykseen? [huhtikuu]
Kansalaistoiminta on korvaamaton ideamylly
Huhtikuussa kävin myös Tampereella juontamassa venäläisen ympäristöaktivistin Sergei Haritonovin ja kansanedustaja Oras Tynkkysen tähdittämän keskustelutilaisuuden. Haritonov kertoi erityisesti Sosnovi Borin ydinvoimalan turvallisuusongelmista ja venäläisen aktivismin tilasta. Haritonovin mukaan aktivistit ovat hajaantuneet ja riitaantuneet Venäjällä vallasta kilpaileviksi blokeiksi. Jos hänen arvionsa pitää paikkansa, raa'at yhteiskunnalliset olot eivät ilmeisesti ole vapaalle kansalaistoiminnallekaan kovin hyvä kasvualusta.
Oras taas puhui kansalaistoiminnan tärkeydestä ja muistutti, miten suuri osa nykypäivän hyvinvoinnista ja mahdollisuuksista aina mustien ja naisten äänioikeudesta kelvollisiin työoloihin on saavutettu juuri kansalaistoiminnalla. Ilman kansalaisten syöttämiä ideoita, haasteita ja ääniä erilaiset edustukselliset koneistot ovatkin aika onttoja ja velttoja. Lopuksi mutusteltiin ideoita esimerkiksi suomalais-venäläisestä aktivistivaihdosta ja toinen toisiltamme oppimisesta.
Hallitusneuvotteluissa ei kannata tavoitella kynnyksiä, vaan hyvää hallitusohjelmaa
Vihreiden puheenjohtaja Tarja Cronberg kertoi huhtikuussa sanomalehti Kalevalle, ilmeisesti lehden suureksi yllätykseksi, että Vihreät eivät ajakaan tavoitteita vain asettamalla hallituskynnyskysymyksiä ennen hallitusneuvotteluita. Emme esimerkiksi kuvittele, että kehitysyhteistyömäärärahat nousevat 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta tai uuden ilmastoteknologian yritykset ja työpaikat synnytetään Suomeen tekemällä asioista etukäteen kynnyskysymyksiä. Emme myöskään sano muille puolueille, että jos haluatte päästä edes kysymästä Vihreitä hallitukseen, laittakaa hallitusohjelmaan jotakin ydinvoiman lisärakentamisesta.
Politiikka on kompromissien taidetta (tai miksei vaikka insinöörin työtä). Emme ole emmekä halua olla muita kummempia diktaattoreita tässä asiassa. Siksi Vihreiden hallitusyhteistyön tavoite on vaikuttaa neuvotteluilla siihen, että seuraavalle hallitukselle saadaan kokonaisuutena hyvä, kunnianhimoinen hallitusohjelma. Jos vaikuttaminen onnistuu ja äänestäjämme antavat siihen pelikortteja, valtuustomme ja eduskuntaryhmämme varmaankin päättävät osallistua myös itse hallitukseen. Mutta emme me ole erityisen kiinnostuneita kynnyskysymyksistä. Eihän niitä kysytä Kokoomukselta tai Demareiltakaan.
Juuri tällaisen hallitusohjelmahaasteen muille puolueille ViNO sitten tässä keskustelussa esittikin. Kirjoitin ViNOlle ympäristöryhmän vetäjänä tiedotteen, jossa painotimme sitä, miten keskeinen hallituskysymys uusiutuvat ja energiansäästö ovat.
Ilmastonmuutoskeskustelu ei saa olla pelkästään keskustelua ydinvoimasta: sen tulee olla keskustelua päästövähennyksistä. Sen sijaan tulee keskustella erilaisista skenaarioista, joilla Suomi voi olla mukana rajoittamassa ilmastonmuutosta siedettävälle tasolle. Jos joku esittää skenaarion, jossa Suomi toteuttaa tähän tarvittavat päästövähennykset ja jossa on mukana lisäydinvoimaa, sitten voidaan keskustella sen realistisuudesta ja paremmuudesta muihin verrattuna. Pelkällä ydinvoimalla ei kuitenkaan mitenkään voida ratkaista maailman energiaongelmia: yksi uusi ydinvoimala Kiinassa per viikko on absurdi skenaario mm. taloudellisista, turvallisuus-, teknisistä ja ydinpolttoaineen riittävyyteen liittyvistä syistä. Kysymys ei siis ole siitä, ratkaiseeko ydinvoima ilmastonmuutoksen, vaan siitä, onko se osaratkaisuna hyödyllinen tukemaan uusiutuvia ja energiansäästöä vai ei.
Toistaiseksi poliittisella pöydällä tiekartaksi riittäviin päästövähennyksiin Suomessa on vain vihreiden ohjelma. Siinä ei ole mukana ydinvoimaa yksinkertaisesti siksi, että päästöjen vähentämiseksi on riittävästi parempia vaihtoehtoja. Haaste on siis yhä auki.
Lemmenlaivalle hieman turvaa
Vappuaattona olin demariystäväni Jani Ryhäsen kanssa jakamassa Loveboat-nimisellä lesbo- ja homoristeilyllä turvaseksimateriaalia pian Tampereen-reissuni jälkeen. Risteilyn nimi oli aiemmin "Munaristeily": kuten nimestä saattaa arvailla, osa ihmisistä tulee hakemaan seksiseuraa, osa loveboatin nimen mukaisesti suurta rakkautta, osa biletystä vapaamielisessä seurassa, ja monet varmaan avoimin mielin tavoitteitaan sen kummemmin edes pohtimatta.
Miten sinkku streittari viihtyy tällaisissa homopirskeissä? Ihan passelisti. Varhaisina teinivuosinani suhtauduin moniin homoalakulttuurin piirteisiin ja erityisesti erilaisiin vapaisiin seksisuhteisiin pidättyväisesti, osin katolisen taustani ja osin ehkä luonteenikin takia. Vanhemmiten on ollut vapauttavaa huomata, ettei kaikkien tarvitse tykätä samoista asioista kaikissa ikävaiheissa ja kaikissa tilanteissa.
Osalle niin homoista kuin heteroista sopii seksi ilman elinikäistä rakkausavioliittoa -- ja monille elinikäisestä rakkausavioliitosta tulee jossain vaiheessa seksitön. Luonteva suhde kumpaankin asiaan lienee sellainen, ettei niitä tarvitse kauheasti erikseen edes pohtia, eritellä ja korostuneesti "suvaita". Kunhan teemme sen, mitä teemme, turvallisesti ja toisiamme kunnioittaen.
Risteilyllä, kuten minusta yleensä risteilyillä, ei ollut erityisen hiprakkaisen hauskaa, mutta vappuaaton ohjelmaksi se tuntui ihan mielekkäältä.
>>
2006-04-29:
Rönsy ja sosiaalifoorumi; vaalit ja loppu savupiippujen halailulle [huhtikuu]
Ympäristö rönsyää kaikkialla
Huhtikuun ensimmäisenä päivänä laitettiin virallisesti ulos päätoimittamani ViNOn ympäristöjulkaisu Rönsy. Lehtiprojekti oli hauskin pitkään aikaan: sai tehdä töitä rautaisten ammattilaisten ja uusien kokeilijoiden kanssa, ideoida, kirjoittaa ja keskustella. Suunnittelin kokonaisuutta, nimeä, teemoja, tavoitteita ja visuaalisuutta muiden kanssa; ehdotin aiheita ja kinusin tekstejä; myin mainoksia ja sovin painoasioita; etsin tekijöitä ja haastateltavia. Taittoa pyöriteltiin ees taas monet kerrat, ja tekstejä kierrätettiin ringissä kirjoittajien, toimitussihteerin ja minun kesken.
Tiimistä Annukka Berg (toimitussihteeri sekä henkinen tukipilari), Markus Koljonen (maailman mahtavin ystävä ja kuvittaja) ja Essi Rajamäki (taittaja) ansaitsevat aivan erityiset kiitokset. Kiitosta tuli takaisinkin: "Harvoin on ilo olla noin professionaalisti ja koordinoidusti asioihin suhtautuvassa seurassa"; "Näin kun kaikki toimisivat, niin maailma pelastuisi!"
Entä pääsimmekö tavoitteisiimme? Sen näyttää aika. Halusimme herättää ja näyttää ympäristön kysymyksenä, johon jokaisen olisi hyvä ottaa kantaa; joka ei ole muusta maailmasta erillinen asia; ja joka ei ole loppuun kaluttua ja itsestään selvää. Tahdoimme saada nuoria osallistumaan, ottamaan kantaa, tekemään asioita ja vaatimaan vaikutusmahdollisuuksia. Toivoimme madaltavamme kynnystä ottaa ympäristöasioihin kantaa sekä tekevämme niistä vähemmän mystifioituja. Sain tänään himoillemme nimen Hesarista: on kuulemma uusvihreyttä haluta, että ympäristönsuojelu on helppoa, ymmärrettävää ja arkista. Jos näin on, niin ympäristöongelmien ratkaisun kannalta olen ehdottomasti uusvihreä.
Julkaisun kanssa kävi kuten pääkirjoituksessakin Annukan kanssa sanomme: ei löytynyt ympäristöä. Ympäristö kun pitää sisällään oikeastaan kaiken, koko aineellisen olemassaolomme perustan. Ihmiset puhuvat ympäristöstä vähän eri tavalla kuin ympäristönsuojelutieteen oppikirjat. He kärsivät ilmastonmuutoksen tuomasta kuivuudesta, pelkäävät Itämeren muuttuvan virallisesti elottomaksi ja riemuitsevat niin kaupunkipuistoista kuin aarniometsistäkin.
Löytyi kuitenkin jotain muuta: ympäristönsuojelulla on usein ohut rajapinta arkeen. Toisin sanoen se on jostain ihmeen syystä tehty vaikeaksi. Miksi ympäristön pilaamisen hinta ei näy tuotteen hinnassa? Miksi kansantaloudellisesti surrealistisen typerä haaskaus, kuten tavallinen hehkulamppu, on ylipäätään sallittu, kun on kerran parempia vaihtoehtoja (energiansäästölamppuja, jotka säästävät myös energiaa eli rajallisia resursseja ja rahaa)? Miksi Olarista ei pääse Konalaan yhdellä julkisella liikennevälineellä? Koska päätöksiä näistä asioista tekevät väärät ihmiset.
Savupiipun halaajat vaihtoon
Siksi huhtikuussa julkistettiin myös ViNOn vaaliohjelma, joka vaatii savupiipun halaajia vaihtoon eduskunnasta. ViNOn liittokokouksessa keskusteltiin vaaliohjelmasta ja valittiin mahtavat kärkiehdokkaat: Kerttu Hakala Oulusta, Paavo Raappana Hämeestä, Anna-Maria Urhonen Pirkanmaalta, Sini Terävä, Janne Länsipuro, Tapio Laakso ja Mari Puoskari. Parempaa possea en olisi osannut toivoa: joukko on monipuolinen, osaava ja täynnä parasta politiikan sekoittamista: idealistista kyynisyyttä.
Jokin vaalikeskusteluissa sytytti ja herätti. Huhtikuussa päätin lopullisesti, että haluan liittyä joukkoon, joka tarjoaa vaihtoehtoa näköalattomalle, lyhytjänteiselle politiikalle. Vanhoille ihmisille kuuluu oikeus eläkkeeseen ja monipuoliseen, mielekkääseen vanhuuteen -- ei velvollisuutta edustaa yksipuolisesti kaikkia suomalaisia. Eduskuntaan tarvitaan vanhojen ihmisten lisäksi myös nuoria, jotka haluavat huolehtia omista isistään ja äideistään, mutta myös omasta tulevaisuudestaan ja omista eläkepäivistään vuonna 2050. Erilaisten näkökulmien ja kokemusten tulee kamppailla, keskustella ja lyödä kättä: hyvinvointia saa kerrytettyä ja vaalittua parhaiten, kun saa samaan soppaan terävyyttä ja viisautta nuorilta, keski-ikäisiltä ja vanhoilta.
Lisäksi eduskuntaan tarvitaan vihreitä, jotka antavat äänen niille, joiden ääni ei kuulu: ihmisille, joita syrjitään aktiivisesti, jotka jäävät kaukaisten uutiskuvien taakse, ja joita ei ole vielä syntynyt; ja luonnolle ja eläimille, joiden ymmärtäminen vaatii aivan omanlaistaan kuuntelua. Kehitysmaiden köyhille, asunnottomille, syntymättömille lapsille, minun ja kämppisteni vanhuudelle, Kuusiluodon luonnolle, vangeille ja lapsille. Heidän puolestaan on pidettävä meteliä: oikein kovaa meteliä. Sillä vain oikeudenmukainen maailma on turvallinen. Heikoimman asemaan joutuminen voi odottaa jokaista nurkan takana, eikä eriarvoisuus ruoki positiivista laumahenkeä.
Pyrin siis itsekin eduskuntavaaliehdokkaaksi: puhumaan niiden puolesta, joita ei kuulla, ja tarjoamaan itseäni äänitorveksi. Kesäkuussa Helsingin Vihreät valitsivat minut yhdeksi seitsemästätoista silloin valitusta mahtavasta ehdokkaasta. On mahtavaa päästä tekemään vaaleja.
Tarvitaanko syntymättömille työpaikoille ay-liikettä?
Suomen sosiaalifoorumi oli huhtikuussa foorumi myös ympäristökysymyksille. Kahden päivän aikana Helsinkiin kokoonnuttiin keskustelemaan, ymmärtämään, oppimaan, keksimään ja ideoimaan jotakin, jolla parempi maailma olisi lähempänä. Itse järjestin ilmastonmuutoksen abc ja d -tilaisuuden, joka toimi ilmastonmuutoksen aapisena kiinnostuneille, sekä keskustelun aiheesta "Miten Suomi ja suomalaiset voivat vaikuttaa EU:n ilmastopolitiikkaan?" Jälkimmäisessä pohdimme, miten Suomella olisi hyvä mahdollisuus ottaa väestöllistä kokoaan paljon suurempi rooli ilmastonmuutoksen torjumisessa, ja kerroin siitä, miten suomalaiset ja erityisesti kansalaisjärjestöt SPR:stä Plan Suomeen voisivat olla osa kansainvälistä kansalaisten ilmastoliikettä. Jos vaikkapa Kirkon ulkomaanapu, kommunistinen puolue, partiolaiset ja marttaliitto puhuisivat enemmän siitä, miten ilmastonmuutos ja sen tuomat uhat koskettavat niiden työkenttää, ehkä ilmastonmuutos tulisi lähemmäksi ihmisiä. Tähän suuntaanhan pyrittiin, kun olin koordinoimassa ilmastomarssia, jonka taakse koottiin 54 järjestön joukko.
Myönnän, että minulla oli jälkimmäisessä seminaarissa ennakkokäsitys: Suomen omat päästövähennykset tarjoavat muulle maailmalle paljon. Ensinnäkin muut maat saisivat konkreettisia teknologioita, kuten tuulivoimaloita Intiaan, käyttöönsä. Intia ja Virohan ovatkin jo ajaneet tai ajamassa Suomen ohi reippaasti tuulivoiman käytössä. Suomen ilmastoteknologiaksi katsottava vienti pyöriikin jo useammassa miljardissa eurossa, joten myös kotimaisiin referensseihin kannattaa satsata.
Toisekseen meillä on hyvät edellytykset tarjota muulle maailmalle visio siitä, miten yhdistetään hyvinvointi ja ilmastonsuojelu. Nopeasti kehittyvät ja teollistuvat maat katsovat länsimaista oppia siitä, miten päästään irti köyhyydestä ja puutteesta. Olisi hyvä, jos tarjolla olisi Kauniiden ja rohkeiden kulttuurin lisäksi myös suomalainen ympäristömyötäinen vaihtoehto.
Kolmanneksi kehitysmaat haluavat teollisuusmailta takeita siitä, että teollisuusmaat ottavat päävastuun historiallisesti enimmäkseen itse aiheuttamastaan ongelmasta. Muutoin ilmastonsuojelu näyttävät helposti vain kehitysmaiden markkinoille tuloa rajoittamaan pyrkiviltä pakotteilta, eikä neuvotteluissa päästä eteenpäin. Keskustelussa kaikki nämä näkemykset saivat vahvistusta.
Näiden seminaarien lisäksi olin mukana ideoimassa keskustelua aiheesta "Tarvitaanko syntymättömille työpaikoille etujärjestöä?" Seminaarissa tarkasteltiin erityisesti maatalouden
ja ympäristöteknologian kautta, minkälaisia kestäviä työllisyysmahdollisuuksia Suomessa voisi olla. Miksi Suomessa ei ole esimerkiksi sellaista vahvaa etujärjestöä, joka puolustaisi työttömiä metsureita, joille metsähakkeen entistäkin parempi energiakäyttö loisi lisää työpaikkoja? Kuka pitäisi niiden ihmisten puolia, jotka hyötyisivät niistä tuhansista työsuhteista, joita tuulivoiman tarmokas rakentaminen toisi? Siinä onkin pohdittavaa useampaa seminaaria varten.
>>
2006-01-31:
Matkamessuilla lentomatkailun ongelmista ja presidentinvaalit [tammikuu]
Sain viimeksi aikaiseksi blogata viime vuoden puolella. On aika palauttaa mieleen, mitä on tullut tehtyä tammi-heinäkuussa 2006, ennen kuin unohtaa kokonaan.
Tammikuussa: Matkamessuilla lentomatkailun ongelmista ja presidentinvaalit.
Tammikuussa julkistettiin Maan ystävien lentomaksukampanja. Jo ennen kampanjan julkistamista lentomaksua oli pilotoitu keräämällä vapaaehtoista 10 % lentoveroa ihmisten lentolipuista ja käyttämällä rahat ilmastotyöhön. Lentäminen on ympäristön kannalta haitallisin liikkumismuoto. Kyse ei ole ihan pienistä mittasuhteista: saman matkan kulkeminen junalla on 30-50 kertaa vähemmän haitallista kuin liikkuminen lentäen. Tämä tarkoittaa, että ilmastovaikutus jää pienemmäksi, jos korvaa lentäen kuljetun Kanarian-matkan nostamalla sisälämpötilansa kotonaan 10 asteella. Silti lentoliikenne ei kanna ilmastovastuutaan, vaan sitä päinvastoin suositaan erilaisilla verovapauksilla ja tukiaisilla.
Pidimme tiedotustilaisuuden (tilaisuuspäivän tiedote) ja jaoimme esitteitä Matkamessuilla. Tämä poiki mm. radiohaastatteluja, positiivista palautetta ("tätä olen odottanut!") sekä tietysti rahoitusta muun muassa Maan ystävien kesäkiertueelle ja (1000 euroa) energiansäästöprojektille, jossa työttömiä koulutetaan tekemään lämmöneristysprojektia ukrainalaisessa orpokodissa Chortkivissa. Ulkopuolisella rahoituksella hoidetaan materiaaleja sekä vapaaehtoisten ruoka- ja matkakuluja.
Keskisuomalainen-lehden toimittaja kyseli minulta myös viime viikolla tietoja lentomatkailun ongelmista. Lähetin uuden, Climate Action Network Europen tekemän raportin, jossa vastataan lentoyhtiöiden usein esittämiin myytteihin. Se muodostaa hyvän jatkumon toiselle, vanhemmalle paperille, jossa mm. huomautetaan, että lentoliikenteen kasvu uhkaa syödä pohjan muilta ilmastonmuutoksen vastaisilta toimilta, vaikka juuri lentäminen -- erityisesti maiden sisällä lentäminen -- on melko suojattu talouden sektori, jolla tehtävät muutokset eivät näy kilpailukyvyssä. Onneksi EU-parlamentti on nyt äänestänyt sen puolesta, että EU:n sisäiselle luotaisiin oma päästökauppajärjestelmä. Myös jotkut muut maat ovat vähintään suhtautuneet ymmärtäväisesti lentoveron käyttöönottoon.
Raporteista huolimatta Antti Kalliomäki on suhtautunut tähän asti kielteisesti lentoliikenteen verotukseen, perustellen kantaansa taloudellisilla syillä ja pitkillä etäisyyksillä. Jälkimmäinen syy tuntuu ontuvalta siksi, että Suomi samaan aikaan on lopettamassa yöjunaliikennettään.
Tammikuussa valittiin myös Suomen presidentti. Heidi Hautala jäi minun ja monen muun mieleen älykkäänä, selkeänä demokratian puolustajana, joka osaa yhdistää ihanteen ja käytännön. Sauli Niinistön kampanja jäi mieleen onnistuneena vaalikampanjana, joka herätti keskustelua ja ärsytti ihmiset toisiaan vastaan. Vaikka presidenttejä on minusta hyvä kierrättää enkä voinut toisella kierroksella olla innokkaana ikioman ehdokkaani takana, en itse halunnut Niinistöstä presidenttiä ja kannatin avoimesti Tarja Halosta. Oras Tynkkynen puki taas salakavalalla tavallaan omat ajatukseni sanoiksi arvioidessaan ehdokkaat. Surullisena presidentinvaaleissa pidin sitä, että ne niin voimakkaasti jakoivat ystäviä ja järjestötovereita monin eri tavoin. Erimielisyydet vievät venettä monesti eteenpäin, mutta sen keikuttaminen kaataa kaikki.
Halonen lunasti minusta monta odotusta myös Al-Jazeeran haastattelussa, joka tuli tällä viikolla Suomenkin tv:stä. Ehkä Niinistön aksentti olisi ollut kohdallaan. Mutta minun on vaikea uskoa, että hän olisi ollut empatian, oikeudenmukaisuudentajun ja rohkean suoraselkäisyyden yhdistelmä toistaessaan joillekin ihmisille yllättävän vaikeaa viestiä: "Lopettakaa väkivalta. Vasta tulitauon päälle voi rakentaa oikeudenmukaisuutta."
Loppiaisena pidettiin ViNOn ympäristöryhmän tapaaminen Nummi-Pusulassa. Mukana oli parisenkymmentä mahtavaa tyyppiä, ideoita ja loistavaa keskustelua. Studentbladetkin kävi tekemässä aiheesta jutun. Tapaamisen jälkeen ViNO teki oman ympäristöjulkaisun, osallistui Maan ystävien järjestämään lumiukkojen mielenilmaukseen ilmastonmuutosta vastaan, hääräsi Nuukuusviikolla sekä kulutuskriittisessä vappukarnevaalissa ja järjesti ympäristöseminaareja sosiaalifoorumissa.
>>
2005-12-16:
Säätöpäivä
On olemassa päiviä, jolloin keskittyy yhteen kaikkinielevään asiaan täysillä. Tämä ei ollut yksi niistä.
Päivän aluksi sovin aloittavani työt maanantaina. Edellisen kirjauksen jälkeen olin ilmoittanut Helsingin yliopistolle ottavani työt vastaan sekä kolmeen yritykseen, että en ota heidän tarjousta vastaan tai että työnhakuni ei ole enää voimassa. Toivottavasti en pian joudu katumaan. Tämän jälkeen soitin mm. Kelaan, työvoimatoimistoon ja sosiaalivirastoon ja pyysin, että he eivät enää lähettäisi minulle joulurahoja, sillä niille on nyt taas varmasti parempaakin käyttöä. Täytin myös joitain lippusia ja lappusia yliopistolle. Ilmoitin myös Fountain Parkiin, etten enää ehdi tekemään heille hommia muun ohessa, ja laskutin viimeisiä tuntejani sieltä.
Soitin Pääkaupunkiseudun partiolaisten jäsenlahden Hepun päätoimittajalle ja kerroin, että heidän kirjoittamansa epäasiallinen kirjoitus ilmastomarssista tulisi poikimaan oikaisuvaatimuksen. Kirjoituksessa oli annettu ymmärtää, että jonkin sortin vasemmistolainen salaliittokoalitio olisi "vetänyt naruja" yrittäessään jujuttaa partiolaisparkoja mukaan, mikä oli tietysti täyttä kukkua. Käytännössä kaikki poliittisesti väriltään sitoutuneet tahot, joita oli todella laaja kirjo mukana, olivat kiinnostuneita ennen kaikkea ilmastonmuutoksen torjumisesta, tässä aiheessa pysyttiin, ja heidänkin panoksensa oli siinä todella arvokas. Päätoimittaja suhtautui asiaan hyvin asiallisesti ja ymmärtäväisesti ja kertoi, että kirjoitus oli syntynyt jonkin heidän sisäisen nettikeskustelunsa perusteella eikä kuvannut koko järjestön kantoja. Lähetin hänelle oikaisuvaatimuksemme katseltuani sitä vielä hetken.
Viime hetkellä sain Anna-Riikan, Tulevaisuuden Voiman superaktiivin ja MY:n ilmastokampanjan toisen vastaavan ensi vuonna, erinomaisia kommentteja siitä, että ei kannata paheksua partiota liian ylemmyydentuntoisesti ulkopuolelta. Tähän olisin muuten kyllä sortunut, koska minusta tuntui kauhealta ja läpeensä surulliselta, että partiossa, jonka arvoihin kuuluu vastuullisuus, yhteiskunnallinen aktiivisuus ja luonnosta ja muista ihmisistä huolehtiminen, suhtauduttiin niin torjuvasti ilmastonmuutoksen torjumista kohtaan täysin yhdentekevien syiden vuoksi. Onneksi partiossa on mukana ihmisiä, jotka voivat paljon tehokkaammin ja järkevämmin sisältä käsin kannustaa ihmisiä olemaan järkeviä ja vastuullisia vaikkapa ihan omankin tulevaisuuden suhteen. Ulkopuolelta tuleva itselle rakkaiden asioiden arvostelu saattaa kuitenkin aina saada aikaan puolustusreaktion silloinkin, kun järkevästi ajateltuna arvostelussa on aihettakin. Julkaisin myös nopeasti väsäämäni taustakirjoituksen aiheeseen.
Sitten delegoin lehtikirjoituksen uudesta energiaselonteosta Merille (Maan ystävien puheenjohtaja 2005) sekä ilmoittauduin ensi tiistain ja sitä seuraavan tiistain vaalijulisteiden liisteröinti- ja levitystalkoisiin. Soitin ViNOn loppiaistapaamista varten varaamiani paikkoja läpi ja ilmoitin valinneeni niistä yhden sekä täytin tätäkin varten lippusen ja postitin sen. Välitin eteenpäin tiedon hedelmöityshoitolain käsittelystä ViNOn aktiivilistalle. Lähetin viidelle osallistujalle ohjeet lauantain Maan ystävien ilmastokampanjan irc-kokoukseen. Kerroin Riitalle (Ilmari-tiedotushankkeen koordinaattori), että luennoituani Korson yläasteen ysiluokat (7 kpl, g:hen asti!) läpi koulussa oli ollut kiinnostuneisuutta pyytää meitä mukaan koulun ympäristöpäivään.
Sain harrastaa myös jonkun verran järjestöjen sisäistä diplomatiaa. Yksityiskohtiin menemättä on välillä vaikeaa selittää, että vaikka kaikessa ei kannata olla mukana, ja joistain projekteista on joskus järkevää erotakin, pitäisi muistaa olla paiskomatta ovia. Yhteistyötä kun voi tehdä jossain toisessa asiassa taas jatkossa...
Kommentoin erään helsinkiläisen ison liikennehankkeen eli keskustatunnelin tiimoilta järjestettävän seminaarin ohjelmaa (miten käykin niin, että keskustelulle ei meinaa koskaan tajuta varata riittävästi aikaa?). Linjailin vähän myös sitä, miten ympäristöteemoja kannattaisi paukuttaa jo ensi vuoden alussa EU-puheenjohtajuuskautta varten erityisesti niin, että meillä olisi konkreettisia ja mitattavia vaatimuksia kaudelle, joissa päävastuuta odottaisimme ympäristöministeriltä. Kommentoin Maan ystävien historian ehkä massiivisinta hallituksen pöytäkirjaa laajalti, ja kirjoitin myös raporttia Voima Kustannus Oy:stä, jonka osakas MY on. Lähetin Riitalle (joka on, paitsi Ilmarin koordinaattori, myös MY:n ensi vuoden pj ja Tulevaisuuden Voiman Tampereen vetäjä...) Tulevaisuuden Voiman kesällä tekemän yleisesitteen digitaalisena. Kirjoittelin henkilökohtaisia kuulumisia Merille samalla (alakertaan sähköpostilla!), kun kommentoin hänen strategiakirjoitustaan. Keskustelin tammikuun patologisimpien ilmastoaktiivien yhteisestä tapaamisesta tammikuulle. Mainostin MY:n pikkuvaihtoehtoa (siis vaihtoehtoa pikkujouluille) lauantaina parille listalle sekä Työpaikkojen rauhantoimikunnan rauhanpäiviä parille lisää. Kyselin Riitalta kehyjärjestöjen EU-puheenjohtajuuskauden suunnitelmista ja mitä saumaa meillä olisi siihen mukaan.
Illalla kävin myös heittämässä tavaroita Postiin (jonka jonot olivat hurjat ja tietokoneiden tahmaus ilmeisen käsittämätöntä, mikä herätti asiakaspalvelijoissakin rauhallisia hymynväreitä) ja yhden kansalaisjärjestökoalition EU-puheenjohtajuuskauden suunnittelupalaverissa. Varsinainen into tuntui puuttuvan palaverissa, jonka agenda oli ehkä vähän turhankin laaja ja yleinen ja osallistujia vähänlaisesti. Palaverin jälkeen juttelin kahden kesken erään järjestöaktiivin kanssa hänen ilmastomarssille tuomastaan esittelypöydästä. Huomasin taas, miten syvästi inhoan konfrontaatioita, vaikka pitäisin niitä kuinka välttämättöminä. Oli myös pakko pohtia, kuinka tarpeellista ja järkevää oli kritisoida yhtä hassua pöytää, ja olinko ehkä koko kritiikissäni väärässä. Ainakaan arvostelemallani taholla ei tuntunut olevan liiemmälti ymmärrystä minun näkökohdilleni. Päädyin kuitenkin siihen, että syytöksiin oli aihettakin, luettuani uudestaan marssista saamaani palautetta. Vapaaehtoistoiminta on sen verran herkkää aluetta, että en todellakaan toivo, että minkään yhden järjestön toiveiden vuoksi tuotetaan huonoa mieltä aktiivisia ihmisiä ja demoralisoidaan heitä. Erityisesti luettuani eräitä saamiani itsekriittisiä pahoitteluja, joissa oltiin vilpittömästi pahoillaan siitä, että yksi toinen järjestö oli täysin tahattomasti vallannut marssin mediatilaa esimerkiksi Helsingin Sanomissa, tuntui siltä, että jotkut osaavat pyytää anteeksi ja haluavat tehdä ensi kerralla paremmin ja toiset eivät.
Lähetin Jyrki Kataiselle kauan sähköpostilaatikossani lojuneen kirjoituksen, jossa onnittelin häntä kokoomuslaisittain ihan järkevästä kolumnista Turun Sanomissa. Kolumnissa Katainen otti kantaa hallituksen Kioto-selontekoon. En kuitenkaan ihan ymmärtänyt, mitä Katainen mahtoi tarkoittaa kirjoittaessaan, että seuraava ilmastosopimus ei voi perustua päästöleikkauksiin kuten Kioto eikä toisaalta yksin myöskään vapaaehtoiseen teknologian kehittämiseen, vaan johonkin tältä "väliltä". Välimuotoja on vaikea keksiä, ellei tosiasiassa tarkoiteta Kiotoa sellaisena kuin se on, joidenkin kuvitelmien sekä kuuden maan julkilausuman välissä. Kiotossahan nimittäin kehitetään teknologiaa kovastikin -- ja siinä teknologian siirtoon ja kehittämiseen on allokoitu ihan oikeita resurssejakin, toisin kuin joissain muissa julistuspapereissa.
Peräsin samalla myös keinoja, joilla Suomi oikeasti on mukana taivuttelemassa nopeasti kehittyviä maita, kuten Kiinaa, Brasiliaa ja Intiaa, panostamaan kestävään teknologiaan tulevissa investoinneissaan. Sanomalla, että Suomi ei voi vähentää nykyisiä päästöjään ei varmasti päästä pitkälle. Suomen päästöt ovat ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta täysin kestämättömiä. Kiinaan verrattuna ne ovat henkeä kohden moninkertaiset. Tavoitteena ei tietenkään pidäkään olla se, että Kiina etenee Suomen tasolle päästöissä, vaan että Suomi esittää konkreettisia keinoja, joilla se voi ja haluaa edistää hyvinvointia sekä nyt että ilmaston reunaehdoilla tulevaisuudessakin. Lopuksi kysyin Kataiselta vielä perusteluja hänen ydinvoimainnostukselleen ja ihmettelin, voiko sitä tarjota päästöjen vähentämisen ratkaisuksi kehitysmaissa. Toistaiseksi en ole nähnyt oikeaa strategiaa edes Suomen tasolla siitä, miten päästöjä leikataan riittävästi (esim. vuoteen 2050 mennessä päästövähennysvaatimus on 80 %) juuri ydinvoimalla. Voimakkaimman ydinvoimalobbauksen ensisijainen tavoite ei siksi tunnukaan oikeasti olevan vähentää päästöjä, vaan tuottaa halpaa sähköä rikkaissa maissa niin kauan kuin halpaa uraania riittää.
2astetta.net:iin oli tullut Rauhanpuolustajien puheenvuoro ilmastonmuutoksen ja rauhan sekä demokratian suhteesta. Vastaavaa kirjoitusta yritin saada myös ilmastomarssin sivuille, mutta kiireiden vuoksi sellaista ei sinne päätynyt. Sen sijaan sivuille tuli sen sijaan paljon muita hyviä ja innostavia näkemyksiä siitä, miten ilmasto vaikuttaa eri ihmisten ja yhteisöjen elämään ja mitä sen torjumiseksi pitäisi tehdä. Verkossa on nyt sekä 2astetta.net:ssä, ilmastomarssin sivuilla että upeasti uudistetussa ilmasto.org:ssa loistavasti koskettavia ja innostavia lausuntoja.
Sain tänään kutsun myös varapuheenjohtajaksi vaalivaliokuntaan presidentinvaaleihin, ja järjestin jo avustajan sekä tapaamispyynnön valiokunnan puheenjohtajalle. Vaaleissa toimiminen on omalla tavallaan hauskaa, koska siinä pääsee juttelemaan kivojen ihmisten kanssa ihan eri puolueista niin, että on erityisesti kiellettyä puhua politiikkaa (vaalien vuoksi). On tyydyttävää huomata, miten kunnia-asia suomalaisille on se, että vaalit toimitetaan äärimmäisen hyvin ja tarkkaan.
Lopuksi kirjasin vaihteeksi "todo"- eli nakkolistani alkuun pari erityistä tehtävää: miettiä, tekeekö järkeviä tekoja, jotka aidosti hyödyttävät jotakuta, kenen hyväksi tekee asioita, ja ehkä tärkeimpänä pohjalla: alanko olla vähän liian tärkeä. Tärkeydessä on ainakin kaksi huonoa puolta. Ensimmäinen on se, että jos tekee oikeasti ja konkreettisesti itsestään liian "tärkeän", on tehnyt jotain huonosti. Oikeat asiat eivät koskaan saisi riippua vain yhdestä ihmisestä. Toinen on se, että aivan olennaiset poliittiset työkalut, eli empatia, nöyryys ja tavoitteellisuus alkavat jäädä sen alle, että tekee asioita, joilla hakee hyväksyntää itselleen ja omalle paikalleen maailmassa muilta.
Subscribe to:
Posts (Atom)