Mitä ihmeen yhteisöllisyyttä?

Yksilöllisyyden syyksi pistetään tätä nykyä aika iso määrä erilaisia ongelmia. Kaupungin ja maaseudun välisen "ristiriidan" velloessa romantisoidaan paluusta maaseudun yhteisölliseen elämäntapaan. (Ristiriita on tietysti vähän hassu ajatus, kun maaseudulla tosiasiassa voidaan elää hyvin kaupunkilaista supermarket- ja bemarikulttuuria, ja Espoon pientaloalueita pidetään kaupunkimaisena asumisena.)

Kaupungit ovat näissä uhkakuvissa pesäkkeitä, joissa ihmiset tuomitaan elämään lapsuudesta vanhuuteen yksin alkoholismin, päihdeongelmien, masennuksen ja itsemurhien vietävinä. Kukaan ei niissä välitä kenestäkään.

Maalla taas kuvitellaan kaikki elämä ahdasmielistä kyttäykseksi, jossa ei ole omaa rauhaa eikä lupaa olla oma, vähän erilainen itsensä.

No, eiväthän asiat ihan näin ole. Kaupungeissa voi olla tiukkoja, ahdasmielisiä yhteisöjä, joista irrottautuminen on hankalaa tai jopa vaarallista; maalla taas avarakatseisia, suvaitsevaisia ja toisten yksityisyyttä kunnioittavia ihmisiä. Tilastollisia eroja on, mutta ne eivät ole absoluuttisia. Ja se asuinpaikka, joka sopii yhdelle, ei ehkä sovi toiselle.

Tätä "itse kullekin sopivuutta" ei kannata lukea liian ahdasmielisesti. Mielikuviin pientalossa asumisesta vaikuttaa paljon se, kuinka ankeita kokemuksia on siitä, että kaupungin vuokra-asunnossa oman kodin remontoiminen mukavaksi kielletään suorasanaisesti; lähikorttelin harmaasta betonimassasta; yksityisautojen ja rekkojen räminästä ja katupölystä Tuusulanväylän varressa matkalla kotoa töihin; oman pihapiirin kakaroiden kiljunnasta; keskustan mainossaasteesta ja yöbusseissa oksentelevista humalaisista. Mikään näistä ei ole suoraa seurausta siitä, että asutaan kaupungeissa, vaan asioita, joihin voi politiikallakin vaikuttaa.

Mielenkiintoisempaa onkin se, miten yhteisönsä voi valita ja miten niiden välillä voi liikkua. Tässä pohdiskelen Helsingissä, Espoossa, Suomussalmella ja Tampereella asuneen kokemuksia.

1) Kaupungissa voi valita ystävänsä, jos hyvin käy. Jos tulee parhaiten toimeen jollain mittarilla samanlaisten ihmisten kanssa, voi löytää ihmissuhteita harrastusten tai vaikka politiikan parista. Maaseudulla ei yleensä ole riittävästi kriittistä massaa, jotta shakista, larppauksesta, toisista lesboista tai kehonrakentamisesta pitävät ihmiset löytäisivät helposti samoista asioista pitäviä tyyppejä.

2) Kaupungissa voi vaihtaa yhteisöä. Ei ole tavoittelemisen arvoista tai ilon aihe, jos ystävien tai sukulaisten kanssa tulee seinä vastaan -- ja nämä eivät hyväksy vaikka sitä, että liityt Kokoomukseen tai haluat liittyä kirkkoon. Silti elävässä elämässä joskus näin käy.

Mikä avuksi, jos oma naapurusto, uskonlahko tai suku ei siedäkään jotakin tiettyä erilaisuutta? On helppoa todeta, että löytyy paljon pieniä, kiinteitä yhteisöjä, jotka ovat myös suvaitsevaisia ja joustavia; se ei kuitenkaan riitä vastaukseksi kysymykseen. Entä, jos ei satu elämään juuri sellaisessa?

Jos elää pienen asukastiheyden kunnassa, jossa kaikki tuntevat toisensa, on vaikea vaihtaa yhteisöstä toiseen. Yhteisössä eletään vaikka itsensä kieltäen, koska vaihtoehdot ovat niin hankalia. Kaupungissa naapureitaankin voi muuttaa pakoon toiseen kaupunginosaan ilman dramaattisia muutoksia; maalla liikkuvuus edellyttää enemmän selkärankaa.

Itse arvostan mahdollisuutta muodostaa ystäväpiirini ja yhteisöni omista lähtökohdistani niin paljon, että olen valmis sietämään kaikki kaupunkielämän huonotkin puolet. Minusta tämä ei ole "yhteisöllisyyden" tappio ja "yksilöllisyyden" voitto, vaan päinvastoin. Saatan olla jäävi tai harhainen asiassa, mutta omasta mielestäni suhteeni ystäviini ja asuintovereihin ovat paljon kiinteämmät kuin ne koskaan olivat katolisen seurakuntani jäseniin tai Suomussalmen lukion kanssaoppilaisiin. Minulle niillä on niin paljon arvoa, että siedän vaikka Helsingin keskustaakin.

Kun puhutaan vihreästä yhteisöllisyydestä, minusta on tarpeen tehdä selkeä pesäero siihen, että olisi vaalittava ehdottomuuteen asti kuulumistaan siihen yhteisöön, jonka on syntymän ja asuinpaikan perusteella sattunut osakseen saamaan.

---

Lähtökohtaisesti, jos joku pieni yhteisö on äärimmäisen omavarainen ja kiinteä, sillä on yleensä myös omat sääntönsä. Ei taida olla mitään erityistä todistusaineistoa siitä, että nämä periaatteet olisivat lähtökohtaisesti esimerkiksi ekologisia tai suvaitsevaisia tai ihmisoikeuksien kanssa enemmän sopusoinnussa kuin valtioiden tai kansainväliset pelisäännöt.

Pikemminkin vaikuttaa minusta siltä, että mitä pienemmässä yksikössä tehdään isoja periaatteellisia päätöksiä, sitä lähempänä ollaan sellaista "ihmisten omaa oikeustajua", joka usein tarkoittaa vain mielivaltaa. Se voi merkitä vaikkapa sitä, että ruma pöhöttynyt tursake, jota kaikki pitävät vähän epäilyttävänä ja outona, saa esimerkiksi vahingonteosta huomattavasti ankaramman rangaistuksen kuin menestyvä, esiintymistaitoinen ja pidetty ihminen. Tai sitä, että rangaistuksen pääasiallinen tehtävä on sovittaa vahinkoa enemmällä vahingolla eikä ennaltaehkäistä ongelmia. Lähidemokratiaa tarvitaan, mutta sen täydentäjäksi myös valtiollinen demokratia on tarpeen.

Esimerkki: vaikka Kiina olisi kuinka "omavarainen" tahansa, eiköhän siellä keskimäärin pössyteltäisi kotimaista kivihiiltä nykyteknologialla energian haaskaamista varten. Siitä puserrettaisiin vielä polttoainetta "lähialueella" tapahtuvan liikenteen hoitamiseksi.

On esitetty ajatus siitä, että omien tekojen vaikutukset tulevat näkyville, jos tuotanto tapahtuu lähellä kulutusta, ja tällöin eletään viisaammin ja kohtuullisemmin. Näkemys on sinällään ihan sympaattinen ja kannatettava.

Sen suoraviivaisuus alkaa kuitenkin ontua silloin, kun paikassa X tapahtuvalla tuotannolla on väistämättömiä maailmanlaajuisia seurauksia, kuten ilmastonmuutos. Näköyhteyden tuottamiinsa ongelmiin voi saada muillakin keinoin; esimerkiksi modernilla tiedonvälityksellä, keskinäisillä sopimuksilla ja vaikka hintamekanismeilla. Joskus yhteyksiä omien tekojen ja niiden vaikutusten välillä ei pelkkää näköetäisyyttä hallitsemalla voikaan huomata.

Joulun aikoihin on pimeää

Joulu on usein yksinäinen juhla

Jokin outo asia on saanut joulun aikoihinkin heräämään varsin aikaisin (ja väsyneenä), ja vielä oudompi päähänpisto valvomaan myöhään. Tämä yhdistettynä pimeyteen, laiskotuskohtaukseen ja tavanomaisten päivärutiinien pois jäämiseen on saanut aikaan varsin vajaan olotilan. Vaikka ei ole lainkaan vaikeaa keksiä tuhansia pahempia tilanteita, joihin voisi elämässään joutua (ja joista moni on valitettavan tosi aivan liian monelle ihmiselle), keksimään rupeaminen vaatii kuitenkin tietoista ponnistusta. Sitä paitsi jouluna vaihtoehdot toimia minkään asian hyväksi tuntuvat olevan vähissä, kun normaalit kontaktit moniin ihmisiin kodin ulkopuolella puuttuvat. (Sähköpostiinkin on valunnut käytännössä vain spämmiä.) Kokeena siitä, millaista elämä olisi melko eristyksissä muista ihmisistä ja tekemisen innosta, joulu on tietysti ihan herättävää.

Esimerkiksi häpeilemätön ja täysin ilmainen nostalgiointi sopisi mielestäni jouluun kuin nakutettu. Joskus pitäisi olla varaa eläytyä muistoihin tunnelmista ilman, että alkaa heti kuunnella sitä varoittavaa ääntä, jonka mukaan ruoho on vain näennäisesti vihreämpää myös muistikuvissa. Vaikka oman elämänsä hoitamiseen ja yhteisiin asioihin vaikuttamiseen voisi hyvin sisältyä myös ronskia haaveilua, ei kaikkien haaveiden tarvitse olla osa politiikkaa tai omia pitkän aikavälin strategioita, ja niitä voisi siis tarkastella vain elämyksinä huolimatta siitä, kuinka "tosia" ne ovat.

Uskonnoissa on hyvääkin

Tänä jouluna muististani esille säpsähti kuva hupsusta, mutta jollain tapaa myös puoleensa vetävästä uskonnollisesta elämästä. Vaikka uskonnottomuus on mielestäni sekä oikeutettu että varsin järkevä valinta, on hyvä tunnustaa, että ainakin itse kaipaan myös rituaaleja, hartautta, tekojeni pyhittämisessä jollekin sekä yleensä valmiiksi säänneltyä elämää. Mielikuva vaikkapa nunnan tai munkin elämästä -- elämästä rukouksen, luottamuksen ja hiljaisen palvonnan keskellä siihen pyhitetyssä tilassa -- on jotenkin rauhallinen ja lohdullinen. Vaikka omien sääntöjen ja ympäröivien rakenteiden jatkuva auki repiminen ja altistaminen kritiikille on kuluttavaa, se on samalla myös kaiken kehityksen edellytys -- ja ilman niitäkään tuskin voisin olla oikeasti kovin onnellinen. Tylsistymisen ("mitäköhän tapahtuu, jos lyön tällä kivellä tuota päätä") sekä turvallisuuden kaipuun ("olisi kivaa, jos huominen olisi suunnilleen samanlainen kuin tämäkin päivä") välinen ristiriita taitaa tosiaan olla niitä perustavanlaatuisimpia. Se lienee myös jossain määrin analoginen tiukan yhteisöllisyyden ja tiukkojen sääntöjen sekä suvaitsevaisuuden ja yksilönvapauden välisen konfliktin kanssa.

Kaipuu saaristoon

Toinen vähän samantapainen vahva mielikuva nousi mieleeni, kun Theo (kämppikseni) ja Theon äiti puhuivat Nauvosta, joka on aikoinaan ollut rauhallinen saaristopaikkakunta, jossa kaikki tunsivat toisensa, jossa kesäisin ostettiin tuoretta kalaa suoraan kalastajalta ja jossa Theo on oppinut uimaan. Kesä itse tosin tuntuu tällä hetkellä vielä kaukaisemmalta kuin Nauvon turismille menetetty saaristolaisidylli. Toisaalta on tietysti selvää, että saaristolaiselämävillityksessä piilee tietyn elitismin makua. Kun maailmassa on 6,5 miljardia ihmisiä, heidän tarpeitaan hiljentyä ja rauhoittua ja päästä pakoon muuta hulinaa on vaikea tyydyttää yhtä aikaa kaikille tasa-arvoisesti tavalla, joka ei luo uusia lomaparatiiseja, joista ihmiset sitten taas haluvat karkuun johonkin hiljaiseen idylliin. Fiksuinta kai olisi yleensä se, että meillä olisi liikumisessamme mahdollisimman vähän "pakkoja" päästä jonnekin -- mikä voisi tarkoittaa sitä, että elinympäristössä voisi sekä tyydyttää välttämättömät tarpeet että jopa viihtyä ja olla rauhassa.

ViNO ja MY

Vinon ympäristötyöryhmän loppiaisviikonloppuun on ilmoittautunut kaksi ihmistä plus oletettavasti minä ja Lotta. Väsymys (tai ehkä rehellisemmin laiskuus?) sai loppujen lopuksi lopullisen kutsuviestin lykkääntymään joulupäivään asti. Lotta sentään kommentoi kutsua ja välitti sitä ansiokkaasti kasalle listoja. Anna-Riikka taas väsäsi 7. päivä tulevaan ilmastokampanjan tapaamiseen oman kutsunsa. Toivottavasti ihmiset lukevat välipäivinä postejaan ja innostuvat. :-) Vähemmän hauskan sähellyksen Espoon kaupungin postin kanssa vuoksi jouduimme tosin nipistämään tapaamisen viimeisen päivän pois. "Korpitapaamisia" en olekaan päässyt aiemmin varsinaisesti järjestämään, joten tämä eka kokemus on toivon mukaan opettavainen eikä kauhean epäonnistunut. :-)

Ruoka, matkailu ja ilmastoneuvottelut

Keskiviikkona annoin haastattelun Luonnonsuojelija-lehteen, jossa puhutaan ruokavalion ekologisuudesta. Jouduin toteamaan, että ruokapolitiikkani ei ole kaikissa suhteissa yhtä ehdotonta kuin eläintuotteiden välttämisessä: elän hetkissä ja käytän kaikenlaisia tekosyitä tehdäkseni tyhmiäkin valintoja. Onneksi parannusta parin vuoden takaiseen vielä on, ja erityisesti joulumässäilyjen jälkeen voi potentiaalia olla pistää omat ruokailuvalinnat oikeasti kuntoon. Koko vastaukseni löytää kotisivuiltani. Haastattelun yhteydessä Annukka kertoi myös, että seuraavaan numeroon tehdään juttu matkailusta. Lähetin linkin TYY:n ympäristöviikolla tekemääni esitykseen, jossa puhutaan matkailusta yleisesti ja lentomatkailun tuhoisasta vaikutuksesta ilmastolle erityisesti. Tiistai-iltana muokkasin Laurin kanssa mielipidekirjoitusta Lapin Kansaan ja Keskisuomalaiseen. Eija-Riitta Korhola oli kirjoittanut käsittämätöntä tuubaa siitä, että ilmastoneuvottelut tuhoaa sekä työpaikat että ilmaston, koska Kongoa ja Perua ei saatu sitoutumaan päästövähennyksiin. (Oikeasti neuvottelut jäävät lukkoon, jos odotamme täysin mitättömiä päästöjä per henki tuottavat maat samoihin päästövähennyksiin kuin rikkaat maat. Onneksi on muitakin tapoja osallistua, ja rikkaiden maiden päästövähennykset luovat fiksusti toteutettuina markkinoita ja ratkaisuja muillekin maille.) Jutun löytää julkaistuna (Laurin nimellä) ainakin Keskisuomalaisesta.

Voima

Edellisen merkintäni jälkeen olen käynyt myös sekä Voiman pikkujouluissa että hallituksen kokouksessa. Voimassa tuntuu olevan ennätyksellisen sitoutunut ja vahva tekemisen meininki. Lehti on upean näköinen, ja uusi AD uhosi, että siitä voisi tehdä vieläkin paremman. Sekä lehden päätoimittajan että kustannuspäällikön kanssa oli antoisaa keskustella, ja kummatkin olisivat toivoneet minun jatkavan hallituksessa, mikä lämmitti muuten viime aikoina vähän kritiikkiin väsähtänyttä mieltäni.

Prostituutio

Prostituutio keikistelee taas iltapäivä- ja ilmaisjakelulehtien lööpeissä. Lienee odotettavissa, että asiaa puidaan molemmissa seuraavissa vaaleissa urakalla. Koko ilmiön tarkastelua tuntuu vaivaavan sama erikoisuus kuin ihmiskaupasta järjestettyä paneelia, jossa keskustelivat seksialan työntekijöiden järjestön Sallin sekä eri poliittisten nuorisojärjestöjen edustajat: sääntelyn perustelut ja sisältö erkaantuvat jatkuvasti varsinaisten uhrien äänestä. Lainsäädännön yksi perustehtävä on kuitenkin nähdäkseni täydentää ihmisten ja yhteisöjen muuta (esim. kulttuurista, moraalista ja ei lakiin perustuvaa normatiivista) sääntelyä tavalla, jolla varmistetaan, että heikompi osapuoli saa suojaa vahvemmalta ja estetään hänen kärsimyksensä. Vahvemman osapuolen edut on yleensä ikään kuin määritelmällisesti turvattu. Prostituution säätelyn tärkein tehtävä lienee varmistaa, että kukaan ei joudu myymään jotain pyhänsä pitämäänsä vain elättääkseen itsensä eikä luopumaan vapaudestaan. Perheiden keskinäisen rakkauden ja kunnioituksen ydintä säätely tuskin voi pitää kasassa, ja jotain yleistä moraalia on loppujen lopuksi kauhean hankala rakentaa lakikirjan varaan. Siksi vaikuttaa kummalliselta, että prostituoitujen etujärjestöä ei edes tunnusteta järjestöksi (Oraksen kirjallinen kysymys eduskunnassa aiheesta), saati että esimerkiksi Sallin tai arkipäiväisesti prostituoitujen kanssa töitä tekevän Pro-tukipisteen työntekijöiden mielipiteitä pidettäisiin oikeasti merkittävinä sääntelyn valmistelussa. Tuntuu kummalliselta ajatella, että ihmisten hyvinvoinnin suojelu lakeja säätämällä erkanee näin voimakkaasti niiden ihmisten äänestä, joiden hyvinvointia halutaan suojella. Silloin on aina hyvä kysyä, ettei vain vahvempi osapuoli -- vaikkapa valtio tai jokin päätöksentekoon merkittävästi vaikuttava ryhmä -- oikeasti puolustaisi tekopyhillä argumenteilla vahvemman etuja.

Yleisempi näkökulma prostituutioon tietysti lähtisi jostain aidosta kokonaistarkastelusta. Yleensä maailma ei hirveästi liikahda pelkkään rikoslakiin kajoamalla. Kriminalisointi tai dekriminalisointi ovat vahvoja toimenpiteitä, jotka herättävät siksi suuria tunteita, ja jotka koskevat aidosti kaikkia kansalaisia. Kiinnijäämisriskiin vaikuttaminen, poliisin, syyttäjien ja tuomioistuimien resurssit tai vankeinhoitolaitoksen kapasiteetti unohtuvat tällöin helposti, jolloin uuden rikoksen säätämisen todellinen vaikutus jää todennäköisesti heikoksi: ihmiset kun harvemmin suunnittelevat tekojaan lakikirja kourassa. Perustoimeentuloon liittyvät ratkaisut, ihmisten mahdollisuus saada apua niiltä virkamiehiltä, joiden työ on heitä varten olemassa, valistaminen, järjestäytymismahdollisuuksien lisääminen ja oman elämän hallinnan edellytysten parantaminen jäävät valitettavasti vielä helpommin kokonaan huomiotta sekä yleisöltä että päättäjiltä -- muutoin kuin tietysti ongelmien oireina.