Kuluneen viikon kaikki kolme ajatusta...

Kirjoitan nyt armaalle päiväkirjalleni ja sen kuvitteelliselle yleisölle samalla kertaa kaikki viikon aikana olleet kolme ajatusta. (Niiden nimet ovat käytännössä, onneksi ja valitettavasti, "vaalit", "vaalit" ja "vaalit". Valitettava tosiasia on, että vaalien alla on aidosti vaikeaa ehdokkaana elää muuta elämää tai ajatella muita asioita, vaikka se saattaa ystävistä ja potentiaalisista äänestäjistäkin näyttää oudolta ja tympeältä.)

Kahvikantaatti / Kohti etelää

Eilen piti käydä rentoutumassa Kahvikantaatin parissa Cafe Engelissä, mutta vaikka olin varttia vaille paikalla, kahvila oli jo tupaten täynnä. Huomasin vasta kotiin päästyäni, että klo 17 oli jo alkanut Pekka Haaviston tukiryhmän kokous samassa paikassa. Ilmankos olikin täyttä. ;-) Kahvikantaatti on Bachin viritelmä BWV 211, yksi hänen harvoista "maallisista kantaateistaan". Siinä ilkutaan kahvin kiroja varsin hauskasti. Harmi, että Bachilla ei ollut tilaisuutta virittää heppaista huumorintajuaan henkevämpiin kantaatteihin protestanttisen kirkon synkistelyn ikeessä. Kahvikantaatin levytyksistä suosittelen Emma Kirkbyn laulamaa versiota.

Kävinkin siis toverini kanssa katsomassa Kohti etelää -elokuvan. Haitilaisten viihdykepoikien ja yhdysvaltalaisten rikkaiden rouvien kohtaamisista kertova elokuva oli kauniisti kuvattu, mutta juoni melko kliseinen ja henkilöhahmot tuntuivat yllätyksettömiä ja viime kädessä vähän pinnallisia. Ehkä arvioni olisi toinen, jos en olisi nukahtanut pari kertaa hetkeksi kesken kaiken. Elokuva teatterissa raskaalla univelalla on aina huono valinta... (Ja pliis, ei vinoiluja Kimmo Sasista. Inhimillisen tragedian sotkeminen politiikkaan on minusta enemmän kuin mautonta.) Myönnän kyllä, että loskaisten kelien keskeltä sekä hartia- ja jalkasäryn ääreltä teki vähän mieli aurinkoon palmujen katveeseen palveltavaksi. Nurmikko on tietysti aina vihreämpää toisella puolella (huomaattehan taitavan "ruoho"-sanan väistämisen!), joten luultavasti tylsistyisin oikeasti piakkoin.

Uusi tuttavuus löytyi homppeleiden "gaydar"-palvelusta. Minulla on näihin kaveripalveluihin vähän kaksijakoinen suhde. Toisaalta palveluista löytyvät sukuelinten kuvat (jotka nykyään saa tosin onneksi piilotettua helposti) tuntuvat minusta näin kauniisti sanottuna aika etovilta, vaikka en niitä sen enempää haluakaan moralisoida. Toisaalta porukassa liikkuu myös fiksuja, mukavia ihmisiä, jotka etsivät uusia ystäviä. Ihmiselle, joka ei juuri pidä bileistä ja jolle kaikkinainen small talk on äärettömän vaikea harrastus muissakin yhteyksissä, järjestöjen lisäksi verkko on ihan mukava tapa tutustua ihmisiin. Sitä kautta löytämiensä uusien potentiaalisten kaverien kanssa voi vaikkapa vain kävellä kaupungilla ilman, että tarvitsee koko ajan hölöttää turhia, jos ei siltä tunnu. Lainatakseni eilen illalla lukemaani unikirjaa, Ursula K. Le Guinin "Wizard of Earthseata": "To hear, one must be silent". Ja ehkä joskus kuuntelemiseen tarvitaan kaksi hiljaista.

Vihaiset jalat

Tarkoitus oli tämän jälkeen mennä vainoamaan ihmisparkoja Kuudennen linjan Avaruusdiskon eteen flaijereillani, mutta oikeassa jalassa alkoi tuntua liian pahoja rasitusoireita. Samanlaisia kuin viimeksi asuessani 18-vuotiaana Tampereella, jolloin lääkäri sanoi minulle lopulta aika tiukkaan sävyyn, että 6 kilometrin koulumatkojen kävely on sitten tästä lähin kielletty. Muistan hämärästi, että minulla ei ollut tiukasta sävystä huolimatta varaa bussilippuun, mutta en sitä, miten lopulta ratkaisin ongelman. Ainakin vähensin lopulta silloin päivittäistä uimista. Tänä aamuna lepo, särkylääke ja kylmävoide tuntuivat oikeilta ratkaisulta; nyt jaksan ehkä käydä viemässä uutta Viilentäjä-lehteäni Suomenlinnaan ja nauttia samalla kävelystä talvi-ilmassa.

Porraskäytävien juokseminen ja kaduilla talsiminen - erityisesti hissittömien korkeahkojen talojen - on ollut ihan mukavaa fyysistä vaihtelua koneen ääressä kököttämiseen. Kaduilla olen harmitellut lähinnä sitä, että keskusteluihin pääsee loppujen lopuksi melko vähän. Ne harvat, joita on päässyt käymään, ovat tosin olleet enimmäkseen kivoja ja positiivisia. Ehkä tulevissa vaaleissa olen taas jo vähän tunnetumpi ja minua pysäytellään tentattavaksi vähän kuin Pekka Haavistoa konsanaan. ;-)

Olen yrittänyt kiertää Helsingin Vihreiden Elcat-sähköautokiertueen mukana eri puolilla kaupunkia, koska minusta on tärkeää, että Vihreiltä voi kysellä asioita ja että kerromme ajatuksistamme muuallakin kuin joillain "ydinkannatusalueillamme" (mm. keskustassa, Kalliossa, Viikissä ja Käpylässä). En tiedä, tuoko tämä lyhyt projekti vielä suunnatonta äänivyöryä, mutta ehkä se jättää ainakin vähän ajatuksia itämään, joista voi hiljalleen versoa uusia vihreitä ideoita ja kontakteja, jotka ovat minusta vielä monin verroin tärkeämpiä. Päiväni ovat pääasiassa alkaneet herätyksellä 04.30-05.30 aikoihin, ja kotiin olen päässyt nukkumaan 22 aikoihin. Täytyy myöntää, että tykkään tällaisista "kaikki tai ei mitään" -projektista, kunhan ne eivät kestä kohtuuttoman pitkään. Onneksi ja valitettavasti vaalit ovat pian ohi. :-)

Kopra ja perustulo

Demaritutkija Ville Kopra julkaisi raporttinsa perustulosta toissaviikolla. Lukaisin raportin saman tien koneelta ja kirjoitin siitä joitain ajatuksia ylös, mutta ehdin siistimään niitä verkkoon vasta nyt. Perusongelma raportissa on se, että vaikka se tunnistaa ihan oikeasti tärkeitä ongelmia, se ei pysty esittämään esimerkiksi kouluttamattomien nuorten syrjäytymiseen tai pätkätyöläisten, apurahatutkijoiden, yrittäjien ja freelancereiden arkeen oikein perustuloa parempaakaan vaihtoehtoa.

Kuten missä tahansa sosiaaliturvajärjestelmässä, myös perustulomalleissa on tietysti aukkoja. Siksi tarvitaan myös muita sosiaaliturvajärjestelmiä, ja erityisesti tarvitaan sosiaalityöntekijöitä. Heidän pitäisi voida käyttää enemmän aikaa ja energiaa ihmisten elämänhallinnan tukemiseen sekä koulutus- ja työmahdollisuuksien löytämiseen kuin siihen, että yritetään arpoa, mihin luokitukseen ihmiset kuuluvat ja voidaanko keksiä joku byrokraattinen syy evätä vaikkapa tulottomalta tutkijalta työttömyysturva siksi, että tämä "työllistyy omassa työssään".

Korjausehdotukset ovat enemmän kuin tervetulleita.

Kirjaan tähän pituuden vuoksi kuitenkin vain hauskimmat tarkat havainnot raportista:

1. Raportissa väitetään, että New Jerseyn perustulokokeilussa avioerot lisääntyivät, koska naiset eivät enää olleet niin riippuvaisia miehistään.

Tästä kärkevästi esitetystä huomautuksesta voinee päätellä jotain demarien ihannemaailmasta. Samaan aikaan korostetaan naisten ja miesten tasa-arvoa.

Leikittelin hetken aikaa seuraavalla ajatuksella: oletetaan, että naiset eivät raportoi kaikkia tietoonsa tulevia väkivaltatapauksia, koska ovat taloudellisesti niin riippuvaisia miehistään. Kun riippuvuus vähenee, tilastoitu väkivalta kasvaa. Onko johtopäätös se, että perustulo lisää väkivaltaa?

New Jerseyn "ongelmat" johtuivat muuten siitä, että tilanteesta, jossa ei ollut perusturvaa, hypättiin tilanteeseen, jossa oli perustulo. Mihin tahansa perusturvajärjestelmään äkillisesti siirtyminen vähentää tietysti ihmisten innokkuutta olla millaisissa töissä tahansa, erityisesti aluksi. Tämä on aivan erilainen skenaario kuin siirryttäessä suomalaisessa sosiaaliturvajärjestelmässä nykytilasta perustulomalliin.

2. Raportin vastaus lapsiperheiden köyhyyteen on tulevaisuusrahasto.

Siihen kerjätään ensin yrityksiltä ja säätiöiltä ja veteraanijärjestöiltä rahaa, jotta voimme kustantaa jokaiselle lapselle 400 euroa säätiöityä rahaa. Lapsi saa rahaan hallinnan, kun täyttää 16. Sama raportti syyttää perustulointoilijoita talouskasvun jarruttamisesta. Tuskin talous rahastoissa mihinkään kasvaa, ellei sitä sijoiteta.

(Toisaalla raportissa perustulo haukutaan siksi, että joskus ennen aikojen alkua Friedman on ehdottanut perustulon päälle hyväntekeväisyyshömppää korvaamaan asiallista tarvesidonnaista sosiaaliturvaa.)

Rypälepommit ja puolustus

Suomessa on tehty puolustuspoliittinen selonteko, joka tunnistaa aivan oikein uusia turvallisuusuhkia ja myöntää, että maailma on muuttunut. Selonteossa on kuitenkin tehty tilanteesta omituiset johtopäätökset: vastataan uusiin ongelmiin vanhoilla välineillä. Perinteisestä rajapuolustuksesta eli Inarin metsien suojelemisesta venäläisten tai marsilaisten hyökkäykseltä on pidettävä kiinni. Oma kantani on, että laitetaan vähemmän rahaa omiin aseisiin, luovutaan miinoista kokonaan, ja satsataan toisaalta eriarvoisuuden vähentämiseen ja toisaalta yhteiseen eurooppalaiseen puolustukseen. Meidän ei ole mikään pakko korvata vanhoja asejärjestelmiä kalliimmilla ja tappavammilla, jos emme itse niin päätä. Tuetaan mieluummin kansainvälistä työtä miinojen vähentämiseksi kaikkialla, missä voidaan. Jos rikkaat maat eivät tähän suostu, eivät varmasti köyhätkään.

Jotkut uhkaavat tällöin "sotilaallisella tyhjiöllä". En ymmärrä. Tämä pätee ehkä Taiwanissa, mutta ei sotia käydä hyvin vuoksi. Niitä käydään resurssien saamiseksi ja sisäpoliittisista syistä. Suomen tärkeimmät nykypäivän resurssit ovat osaamisemme, teknologiamme ja kauppasuhteemme, joita ei sotimalla saa. Lisäksi on vaikea kuvitella tilannetta, jossa hyökkäys Suomea vastaan ei aiheuttaisi hyvin vahvoja vastatoimia muilta EU-mailta. Eiköhän siinä ole "uskottavaa puolustusta" tarpeeksi.

Eri asia on se, että vaikka olen pasifisti ja kannatan hallittua, suunnitelmallista kansainvälistä aseistariisuntaa, kansanmurhat saa ja pitää minusta estää. On helppoa sanoa, että ongelmat pitää ehkäistä ennalta, ja niin tietysti pitääkin. Mutta kun maito on maassa, se ei enää auta. EU tarvitsee joukkoja, jotka pystyvät toimimaan YK:n peruskirjan hengessä silloinkin, kun epädemokraattinen turvallisuusneuvosto on kykenemätön toimimaan. Samaan aikaan pitää tietysti varmistaa, että EU itse ei lähde "syrjäyttämään diktatuureja" ja "vapauttamaan kansoja". Jos haluamme viedä vapautta ja demokratiaa jonnekin, meidän kannattaa tukea tyttöjen koulutusta ja keskiluokan rikastumista rahalla, valtion budjetista. Niin yksinkertaista ja niin haastavaa se on.

Huippuyliopisto

Tiistaina olin osoittamassa mieltäni huippuyliopistohanketta vastaan (ja jaoin flaijereitani mielenosoituksen jälkeen siitä poistuville). Hankkeessa Raimo Sailas ehdottaa taideteollisen, kauppakorkean ja TKK:n yhdistämistä. En vastusta kaikkea hallinnollista yhdistämistä kategorisesti, mutta en pidä myöskään nyt pöydällä olevaa hanketta hyvänä ideana.

Ensinnäkin, korkeakoulujen keskeinen ongelma on se, että tutkimukseen ja opetukseen ei ole riittävästi resursseja. Opettajia on liian vähän oppilasta kohden ja heiltä puuttuu pedagogista pätevyyttä. Tämä tilanne ei ratkea sillä, että samaa rahapottia siirretään pieniltä yksiköiltä yhdelle suurelle. Se ei parane silläkään, että otetaan lisää ulkopuolista rahoitusta, kahdesta syystä: a) ulkopuolista rahoitusta on osattava hankkia ja myydä fiksusti. Tutkijatoverini kertovat, että monet tutkimusprojektit ovat nykyään alihinnoiteltuja eivätkä siis maksa itseään takaisin. b) nykyisillä arvovalinnoilla korkeakoulujen rahoitusta pienennetään suoraan sitä mukaa, kun ne saavat rahaa ulkopuolelta. Koulutuksen resurssit ovat yksi asia, jossa on valittava lyhytnäköisten veronkevennysten ja pidemmän aikavälin hyvinvoinnin sekä kilpailukyvyn kehittämisen väliltä - unohtamatta sivistystä ja taidetta.

Puhe innovaatioista on aika tyhjää, jos ei ole aikaa ajatella ja mahdollisuuksia kyseenalaistaa. Ei pidä asettaa ajattelutyötä, raakaa tutkimustyötä ja tutkimusten hyödyntämistä vastakkain, vaan miettiä, miten voidaan lisätä resursseja niihin kaikkiin ottamatta miltään pois.

Toisekseen, anjoviksesta, ketsupista ja kermavaahdosta tulee luultavasti aika pahanmakuinen sotku. (Ei, en ole kokeillut enkä halua.) Taidekorkeakoulujen yhdistäminen keskenään olisi luultavasti ihan fiksua. Sen sijaan taideteollisen korkeakoulun siirtäminen kauppakorkean ja TKK:n alaisuuteen on typistämässä taideteollisen pelkäksi "muotoiluksi". Tämä lähtökohta näkyy myös Sailaksen raportissa. Taideteollinen itse asiassa pärjää kansainvälisessä vertailussa hyvin Samoin, jos miettii Suomen kokoa ja yliopistojen määrää kansainvälisesti, meidän yliopistomme ovat itse asiassa melko korkealla vertailuissa. Ylipäätään kansainvälisesti tutkimusten lainausvertailuja sekä oppimistyytyväisyys- ja tulosvertailuja on järkevää tehdä eri oppialojen ja -aineiden sisällä, mutta ei välttämättä korkeakoulujen välillä. Kysymys "onko Helsingin yliopisto parempi kuin paikan X yliopisto" on suunnilleen yhtä järkevä kuin "onko kaupunki A parempi kuin kaupunki B" tai "onko omena parempi kuin banaani".

Kolmannekseen, yhteiskunnan eri sektoreiden (esimerkiksi elinkeinoelämä, kansalaisjärjestöt, julkishallinto) edustajien kutsuminen mukaan yliopiston kehittämiseen on hyvä asia, mutta tiedettä ja taidetta pitää jatkossakin tehdä ensisijaisesti tieteen ja taiteen näkökulmasta. Ulkopuolisten edustajien määrä hallituksessa pitää siis olla kohtuullinen verrattuna korkeakoulun omiin edustajiin. Kun päämääränä on hyvä tiede, saamme hyvän perustan, jonka päälle voi sitten rakentaa myös "yliopistojen kolmatta tehtävää".

Makasiinit ja poliittinen sauvasekoitin [toukokuu]

Toukokuussa poliittiseen sauvasekoittimeen joutuivat kansalaistoiminta, nuorten ja prekaarien äänen kuuluminen, perustulo -- ja väkivalta. Vihreät ovat näistä puolustaneet kansalaisten omaehtoista poliittista vaikuttamitsta puolueiden ulkopuolella; äänen antamista äänettömille; sekä perustuloa, jolla halutaan yhdistää oikeudenmukainen toimeentulo ja kannustaminen työhön sekä toimeliaisuuteen. Ilmeisesti siksi lehdissä vihjailtiin, että Vihreät, erityisesti ViNO, kannattaisi myös väkivaltaa tai olisi jopa osallinen siihen. Jostain syystä Kokoomukselta tai SDP:ltä -- tai poliisilta -- ei kysytty, kuka heitteli kiviä näyteikkunoihin ja poliisia päin. Jos olemme heikoimpien puolella, kai sitten olemme heidän puolellaan silloinkin, kun he tekevät typeriä ja vahingollisia tekoja? Olemme kyllä, mutta emme puolusta tai hyväksy tekoja.

Vihreät ovat johdonmukaisesti vastustaneet väkivaltaa, oli kyse sitten militaristista rakenteista, viharikoksista, naisten pahoinpitelystä tai väkivallasta mielenosoituksissa ja bileissä. Kyllästyneinä joukkoviestimien vihjailuihin ViNO lopulta lausui ihan julkisesti, varmemmaksi vakuudeksi, että meille väkivallattomuus on korkea arvo. Vaikka mahdollisuutemme aivopestä ja johdatella massoja ovat (onneksi) sangen rajalliset, halusimme muistuttaa myös syrjäytetyille itselleen, että demokratiaa kannattaa tukea, eikä maailma muutu käyttämällä katukivea argumenttina.

Minua kirpaisi Makasiinien palo, vaikkei se ollut minulle itselleni välittömästi läheinen. Se oli sitä muille. Sitä oli myös Porvoon kirkko; tai sosiaalikeskus Siperia. Silti Lehden leikinlasku nosti surunsekaisen hymyn pintaan: kun kävi ilmi, ettei Makasiinien palo ilmeisesti ollutkaan dramaattinen tuhopoltto, tunnelma oli sellainen kuin olisi sanottu: "olisi ne voitu polttaa".

Lisäksi toukokuussa -- ja ilmeisesti yhä -- vihreiden oletettiin kannattavan esimerkiksi kaikkia kansalaispalkan malleja, joita joku vihreisiin kuulumaton voi keksiä. No emme kannata. Emme aja kahden euron tai tuhannen euron perustuloa. Haluamme perustulomallin, jossa suurin osa kansasta saa käteen perustulon ja verojen jälkeen sen, mitä nytkin. Meille tärkeintä on, että järjestelmä olisi yksinkertainen ja ennakoitava, ja että pienituloisimmat voisivat tehdä pätkätöitä ja saada siitä jotain myös käteen.

Rakennetyöttömyys ja työmarkkinoilta syrjäytyminen on Suomen ongelmista meitä uhkaavan ilmastonmuutoksen jälkeen suurin. Jos haluamme saada lisää ihmisiä työhön ja pitää heitä siellä, sellainenkin työ kannattaa tehdä kannattavaksi, jota ei ole tarjolla esimerkiksi ympärivuotiseksi tai kokopäiväiseksi. Työkyvyn ja uran ylläpito tekemällä lyhyitäkin pätkätöitä voi olla tie pysyvämpään, kokopäiväiseen työsuhteeseen. Samalla on huolehdittava siitä, että työolot ja työntekijöiden neuvotteluasema suhteessa työnantajiin pidetään asiallisella tasolla -- tai viimeistään tässä vaiheessa kehitetään sellaiselle.

Varsinkaan emme halua valtiontaloutta kuralle perustulolle. Kokoomus on oppositiossa se ryhmä, joka haluaa yhtä aikaa lisätä julkisia menoja ja vähentää tuloja leikkaamalla veroja. Vihreä eduskuntaryhmä on esimerkiksi Kokoomuksen oppositioryhmästä poiketen laatinut systemaattisesti vaihtoehtoisia talousarvioita valtiolle, joissa kokonaisuus on ollut ylijäämäinen. Tarpeellisia lisämenoja yhteiskunnan kehittämiseksi on paikattu muun muassa ympäristöverotuksella.

Mitä tämä tarkoittaa rautalankamallina? Kaikille pätisi sama: n. 400 euroa perustuloa ja n. 40 prosenttia veroa tuloista. (Vihreä perustuloryhmä vääntää yhä yksityiskohtia.) Jos sinulla ei ole tuloja, saat 400 euroa ja lisäksi asumiseen tukea. Jos tienaat 1000 euroa, saat 400 euroa ja maksat 400 euroa veroa. Jos tienaat 3000 euroa, saat 400 euroa ja maksat 1200 euroa veroa, eli käteen jäisi n. 2200 euroa. Luvut vastaavat hyvin tarkkaan sitä, mitä ihmisille jää käteen verojen ja tulonsiirtojen jälkeen. Tärkein ero tulee siinä, että kaikkien köyhimpiä motivoisi työntekoon moraalin, toimimishalujen ja sosiaalisten paineiden lisäksi myös taloudellinen hyöty. Jos olet muuten tuloton, 100 lisäeurosta maksaisit 40 euroa veroa, mutta perustulosi ei tippuisi vastaavasti -- toisin kuin toimeentulotuki.

Jäljelle jäisi jonkinlainen asumistuki sekä pahimpaan pulaan joutuville toimeentulotuki. Toimeentulotuesta kuitenkin tulisi aidosti viimesijainen turva, ei satojen tuhansien ihmisten elämän perusedellytyksistä huolehtiva koneisto, joka tekee työnteon taloudellisesti hyvin kannattamattomiksi.

Perustuloon liittävät paljon vääriä käsityksiä sekä sen kannattajat että sen vastustajat. Yksi syy tähän on se, että mikä tahansa järjestelmä, joka tasaa tarpeettoman suuria tuloeroja ja huolehtii heikoimpien perustoimeentulosta veroilla ja tulonsiirroilla, on väistämättä monimutkainen. Suomen nykymalli on paljon monimutkaisempi kuin perustulo, ja siihenkin liittyy usein väärinymmärryksiä. Nykyjärjestelmään on kuitenkin totuttu, ja sitä pidetään "luonnollisena". Yksinkertaistaminen ja johdonmukaistaminen pelottaa, koska se on jotain uutta.

Selkiyttämistä, kirkastamista ja kärsivällistä selittämistä siis tarvitaan. Haaste on vaativa, mutta mielenkiintoinen -- ja yhteiskunnan perustulon toteuttamisen haasteen voittamisesta saava palkkio kultaa kalliimpi.