Kaksi ministeriä: innostunut ilmastokeskustelija ja turvenuija [toukokuu]

Toukokuussa kävin samana päivänä muiden järjestöaktiivien kanssa tapaamassa myös ministereitä Tanja Saarelaa (silloin Karpela) sekä Mauri Pekkarista. Saarelan kanssa puhuimme erityisesti nuorten osallistamisesta ilmastotyöhön. Jutustelun yleistunnelma oli keskusteleva, kiinnostunut ja aktiivinen. Kerroimme ja kuuntelimme vapaaehtoisen ilmastovalistuksen ja -vaikuttamisen rahoituksesta ja erityisesti sen jatkuvuuden puutteesta.

Lisäksi meitä puhuttivat nuorten ilmastotapahtumat, eläinsuojeluhankkeet, suurpetosuojelu ja kulutuksen järkeistäminen. Olen eri mieltä kulttuuriministerin kanssa joistain tekijänoikeuskysymyksistä sekä erilaisista tietoverkkojen valvontajärjestelmistä. Kansalaisvaikuttamisesta ja ilmastonmuutoksesta keskusteltaessa kuitenkin tuntuu, että pääsemme kosketuksiin.

Pekkarisen kanssa rintamalinjat olivat jumiutuneemmat. Kävimme konekiväärimäisesti läpi aiheita pitkän tähtäimen ilmastopolitiikasta, turpeesta, syöttötariffeista uusiutuville, energiansäästöstä ja päästökaupasta. Viestimme olivat:

1) Pitkän tähtäimen ilmastopolitiikassa voimme vaikuttaa itse muunkin maailman kehitykseen. Emme voi odottaa, että Kiina ja Intia ratkaisevat ilmasto-ongelman ja me seuraamme perässä, vaan meidän tulee antaa itse signaaleja oikeasta etenemissuunnasta -- sanoillamme ja teoillamme.

2) Uusiutuvat energialähteet ovat turvetta parempi vaihtoehto ilmastonsuojelullisesti. Lisäksi uusiutuvat ovat yhtä kotimaisia kuin turvekin, mutta uusiutuvia voi viedä myös ulkomaille ja ne voivat työllistää paljon ihmisiä. On totta, että turve "uusiutuu" hyvin hitaasti. Väite johtaa harhaan. Turve kasvaa niin hitaasti, että sen uusiutuminen on ilmaston kannalta käytännössä yhtä merkityksetöntä kuin kivi- ja ruskohiilen. Lisäksi luonnontilaisten soiden raiskaaminen turpeennostoa varten tuhoaa arvokkaita luonnonympäristöjä. Siksi turpeen suosimisen sijaan kannattaisi tukea uusiutuvia; jos kotimaisesta turpeesta halutaan tehdä kilpailukykyistä ulkomaisen kivihiilen kanssa, tähän on parempiakin tapoja kuin tehdä turpeesta houkuttelevampaa kuin nopeasti uusiutuvasta puusta.

Kirjoitin turveaiheesta myös huhtikuussa Helsingin Sanomiin ja Keskisuomalaiseen.

3) Energiansäästö on jäänyt vähälle ilmastokeskustelussa. Miksi yrittää vain tuottaa enemmän ja enemmän, kun voi kuluttaa järkevämmin? Kaikkialla muuallakin elämässä ihmiset haluavat fokusoida olennaiseen: miksi juuri energian kohdalla ihmiskunta yritetään tappaa tehottomuuteen ja kehnoihin käytäntöihin? Pelkällä kansalaisten valistuksella ei päästä pitkälle: tarvitaan laitestandardeja, matalaenergiarakentamisen helpottamista, tukia energiapihille teknologialle ja uusia käytäntöjä julkishallintoon. Teollisuudessa puolet kannattavista energiansäästöhankkeista on yhä tekemättä; missä viipyvät valtion lainoittamat ESCOt?

4) Päästökaupassa ja erityisesti päästöjen alkujaossa tulisi pyrkiä suurempaan oikeudenmukaisuuteen ja tehokkuuteen (Climate Action Network Europen raportti). EU:n päästökaupassahan oikeuksia ilmakehään jaetaan yrityksille ilmaiseksi tietty määrä, jonka jälkeen niillä käydään kauppaa. Kun ilmakehä on yhteiskunnan yhteinen, olisi reilumpaa pistää yritykset ostamaan huutokaupassa ainakin osa päästöoikeuksista valtiolta, ja kertyneet tulot valtio voisi käyttää esimerkiksi energiansäästön tukemiseen. Ilmaiseksi jaettujakin oikeuksia pitäisi jakaa yhtenäisin perustein. Sen sijaan, että oikeudet jaetaan perintömenettelyllä eli aiempiin päästöihin perustuen, pitäisi saada aikaan hieman säätykiertoa. Oikeuksia pitäisi tarjota vähemmän niille, joilla on vielä hyvät mahdollisuudet vähentää päästöjään.

Päästökaupasta pääsin juttelemaan myöhemmin lisää sähköpostitse erään toisen poliittisen nuorisojärjestön kanssa. Siitä myöhemmin lisää.

Menivätkö viestimme läpi? Siltä ei ainakaan näyttänyt. Mutta ainakin saimme vietyä Pekkariselle kytkimellä varustetun sähköjatkojohdon, jonka tämä otti myhäillen vastaan. Kyseisenlaisella johdolla pystyy helposti katkaisemaan kaikki sähkölaitteet ja niiden valmiustilakulutukset kokonaan kerralla. Säästää sähköä, rahaa ja ilmastoa. Valmiustilathan kuluttavat kotitalouksien (ja esim. toimistojen!) sähköstä 5-10 prosenttia, täysin turhaan.

Päästökauppadialogia [toukokuu]

Pääsin keskustelemaan toukokuussa päästökaupasta Mauri Pekkarisen lisäksi myös erään poliittisen nuorisojärjestön puheenjohtajan kanssa sähköpostitse.

Päästökauppakeskustelun perusongelmana on se, että siinä usein syytetään ideaa sen huonosta toteutuksesta. Jos ilmastopäästöjä halutaan vähentää, päästökauppa on siihen taloudellisesti tehokkain -- ja ainoa poliittisesti realistinen väline, jos se tehdään oikein. (Euroopan taloustutkimuskeskuksen WWF:lle tekemä tutkimus) Päästökaupan vaihtoehtona ovat lähinnä sitovat, joustamattomat, yrityskohtaiset rajoitukset -- tai ilmastonmuutos. Jälkimmäinen tarkoittaa katastrofia, ja edellinen on yksinkertaisesti typerä ja poliittisesti mahdoton. Globaali hiilidioksidivero (jota vihreät ajoivat aiemmin EU:n tasolla) olisi hauska kokeilu, mutta vaikea viedä käytännössä läpi. Sen tulokset olisivat samat, mutta byrokratia paljon hankalampi rakentaa.

Suomen päästökaupan alkujaossa suuri osa oikeuksista jäi käyttämättä, eli oikeuksia on todella jaettu liikaa; tiedotim me aiheesta ihmeissämme myös Maan ystävissä. Markkinoilla oleva ylimäärä ei ole kannustanut käymään vilkasta kauppaa, ja oikeuksien hinta on ollut osin siksikin korkea. Tärkeintä tietysti on, että vilkas kauppa ja sopivan niukat päästöoikeudet olisivat luoneet yrityksille paremman kannustimen pyörittää liiketoimintaa mahdollisimman vähillä päästöillä.

Päästökaupassa, jos se toteutetaan oikein, kustannukset kohdistuvat tehokkaimmalla mahdollisella tavalla, kun yritykset voivat käydä kauppaa keskenään. Valitettavasti nyt syytetään tarpeellista ja hyödyllistä kirurgista operaatiota siitä, että se on suoritettu ruosteisella käsisahalla. Päästöoikeuksia ei ole huutokaupattu, vaan niitä on jaettu ylimäärin aiemman päästöhistorian mukaan.

Päästökauppa nostaa sähkön hintaa markkinoille: tuotantolaitos voi energian tuottamisen sijaan myydä päästöoikeutensa muille. Huutokauppaaminen vähentää ongelmaa, muttei poista sitä. Sähkön hinnan nousu ei ole itsessään katastrofaalista, jos se johtaa tehokkaampaan energiankäyttöön. Ilmiötä kutsutaan kuitenkin ansiottomaksi arvonnousuksi, koska yritykset saavat hinnan nousun myötä taskuihinsa lisää rahaa tekemättä sen eteen mitään. Siksi tämä ns. windfall-voitto kannattaisi verottaa pois ja käyttää varat yhteisesti hyödyllisiin kohteisiin. Lisäksi hinnan nousua voisi kompensoida edistämällä muun muassa pohjoismaisten sähkömarkkinoiden toimintaa.

Eniten päästökauppaa kritisoidaan kuvitellusta hiilivuodosta. Kun yritykset lopettavat tehtaita, jotka eivät tuota heille tarpeeksi, Suomessa, ja uusia syntyy muualle maailmaan, on kätevää syyttää päästökauppaa ja energian hintaa aiheesta. Tutkimuksissa hiilivuodon merkitys on jäänyt viiden prosentin tienoille, koska investointeja ohjaavat todellisuudessa voimakkaammin mm. markkinoiden läheisyys, ylituotanto-ongelmat, paikallinen osaaminen ja vakaat yhteiskunnalliset olot. Suomen kannattaisi panostaa tutkimukseen ja kehitykseen, palveluiden kehittämiseen ja viedä esimerkiksi omaa ympäristöosaamistaan uusiin nouseviin maihin eikä ruikuttaa menneen maailman savupiippujen perään.

On olemassa monia syitä, miksi kaikki maailman maat eivät ole sitovissa päästörajoituksissa mukana. Tämä taas ei ole päästökaupan, vaan sen reunaehtojen ongelma. Jos tiputamme päästökaupan, samat päästörajoitukset jäävät, mutta kauppaa ei voi käydä. Jos tiputamme sitovat rajoitukset, luomme ilmastokatastrofin.

Maailmanlaajuiset, kaikille sitovat rajoitukset ovat kaunis idea, mutta itse en usko sen toteutuvan kovin piakkoin. Köyhien maiden päästötasot henkeä kohden ovat yhä hyvin pieniä verrattuina rikkaiden maiden. Jos pyritään oikeudenmukaiseen ratkaisuun, kaikille sitovien rajoitusten tasojen pitäisi olla lähellä toisiaan. Tämä tarkoittaisi niin raskaita päästövähennyksiä rikkaille maille, että niitä ei hyväksyttäisi, tai niin korkeita päästökattoja köyhille maille, että ne pikemminkin houkuttaisivat pilaamaan ilmakehää kuin säästämään sitä. Rikkaissa maissa on historiallinen vastuu jo aiheutetusta ilmastonmuutoksesta sekä parhaat tekniset mahdollisuudet vauhdittaa maailmanlaajuista kamppailua sitä vastaan.

Kehitysmaiden mukaantulolle on siis kehitettävä toisenlaisia vaihtoehtoja -- esimerkiksi ns. no-lose -tavoitteita. Niissä köyhään maahan ei kohdistu sanktioita, jos sen resurssit kuluvat köyhyyttä vastaan taistelemiseen eikä vähäpäästöisen teknologian suosimiseen. Jos maa jää vapaaehtoisen päästökiintiönsä alapuolelle, se voi myydä ylijäämänsä muualle. (Tämäkin olisi siis eräänlainen tapa käydä päästökauppaa reilulla tavalla.)