Yksilöllisyyden syyksi pistetään tätä nykyä aika iso määrä erilaisia ongelmia. Kaupungin ja maaseudun välisen "ristiriidan" velloessa romantisoidaan paluusta maaseudun yhteisölliseen elämäntapaan. (Ristiriita on tietysti vähän hassu ajatus, kun maaseudulla tosiasiassa voidaan elää hyvin kaupunkilaista supermarket- ja bemarikulttuuria, ja Espoon pientaloalueita pidetään kaupunkimaisena asumisena.)
Kaupungit ovat näissä uhkakuvissa pesäkkeitä, joissa ihmiset tuomitaan elämään lapsuudesta vanhuuteen yksin alkoholismin, päihdeongelmien, masennuksen ja itsemurhien vietävinä. Kukaan ei niissä välitä kenestäkään.
Maalla taas kuvitellaan kaikki elämä ahdasmielistä kyttäykseksi, jossa ei ole omaa rauhaa eikä lupaa olla oma, vähän erilainen itsensä.
No, eiväthän asiat ihan näin ole. Kaupungeissa voi olla tiukkoja, ahdasmielisiä yhteisöjä, joista irrottautuminen on hankalaa tai jopa vaarallista; maalla taas avarakatseisia, suvaitsevaisia ja toisten yksityisyyttä kunnioittavia ihmisiä. Tilastollisia eroja on, mutta ne eivät ole absoluuttisia. Ja se asuinpaikka, joka sopii yhdelle, ei ehkä sovi toiselle.
Tätä "itse kullekin sopivuutta" ei kannata lukea liian ahdasmielisesti. Mielikuviin pientalossa asumisesta vaikuttaa paljon se, kuinka ankeita kokemuksia on siitä, että kaupungin vuokra-asunnossa oman kodin remontoiminen mukavaksi kielletään suorasanaisesti; lähikorttelin harmaasta betonimassasta; yksityisautojen ja rekkojen räminästä ja katupölystä Tuusulanväylän varressa matkalla kotoa töihin; oman pihapiirin kakaroiden kiljunnasta; keskustan mainossaasteesta ja yöbusseissa oksentelevista humalaisista. Mikään näistä ei ole suoraa seurausta siitä, että asutaan kaupungeissa, vaan asioita, joihin voi politiikallakin vaikuttaa.
Mielenkiintoisempaa onkin se, miten yhteisönsä voi valita ja miten niiden välillä voi liikkua. Tässä pohdiskelen Helsingissä, Espoossa, Suomussalmella ja Tampereella asuneen kokemuksia.
1) Kaupungissa voi valita ystävänsä, jos hyvin käy. Jos tulee parhaiten toimeen jollain mittarilla samanlaisten ihmisten kanssa, voi löytää ihmissuhteita harrastusten tai vaikka politiikan parista. Maaseudulla ei yleensä ole riittävästi kriittistä massaa, jotta shakista, larppauksesta, toisista lesboista tai kehonrakentamisesta pitävät ihmiset löytäisivät helposti samoista asioista pitäviä tyyppejä.
2) Kaupungissa voi vaihtaa yhteisöä. Ei ole tavoittelemisen arvoista tai ilon aihe, jos ystävien tai sukulaisten kanssa tulee seinä vastaan -- ja nämä eivät hyväksy vaikka sitä, että liityt Kokoomukseen tai haluat liittyä kirkkoon. Silti elävässä elämässä joskus näin käy.
Mikä avuksi, jos oma naapurusto, uskonlahko tai suku ei siedäkään jotakin tiettyä erilaisuutta? On helppoa todeta, että löytyy paljon pieniä, kiinteitä yhteisöjä, jotka ovat myös suvaitsevaisia ja joustavia; se ei kuitenkaan riitä vastaukseksi kysymykseen. Entä, jos ei satu elämään juuri sellaisessa?
Jos elää pienen asukastiheyden kunnassa, jossa kaikki tuntevat toisensa, on vaikea vaihtaa yhteisöstä toiseen. Yhteisössä eletään vaikka itsensä kieltäen, koska vaihtoehdot ovat niin hankalia. Kaupungissa naapureitaankin voi muuttaa pakoon toiseen kaupunginosaan ilman dramaattisia muutoksia; maalla liikkuvuus edellyttää enemmän selkärankaa.
Itse arvostan mahdollisuutta muodostaa ystäväpiirini ja yhteisöni omista lähtökohdistani niin paljon, että olen valmis sietämään kaikki kaupunkielämän huonotkin puolet. Minusta tämä ei ole "yhteisöllisyyden" tappio ja "yksilöllisyyden" voitto, vaan päinvastoin. Saatan olla jäävi tai harhainen asiassa, mutta omasta mielestäni suhteeni ystäviini ja asuintovereihin ovat paljon kiinteämmät kuin ne koskaan olivat katolisen seurakuntani jäseniin tai Suomussalmen lukion kanssaoppilaisiin. Minulle niillä on niin paljon arvoa, että siedän vaikka Helsingin keskustaakin.
Kun puhutaan vihreästä yhteisöllisyydestä, minusta on tarpeen tehdä selkeä pesäero siihen, että olisi vaalittava ehdottomuuteen asti kuulumistaan siihen yhteisöön, jonka on syntymän ja asuinpaikan perusteella sattunut osakseen saamaan.
Lähtökohtaisesti, jos joku pieni yhteisö on äärimmäisen omavarainen ja kiinteä, sillä on yleensä myös omat sääntönsä. Ei taida olla mitään erityistä todistusaineistoa siitä, että nämä periaatteet olisivat lähtökohtaisesti esimerkiksi ekologisia tai suvaitsevaisia tai ihmisoikeuksien kanssa enemmän sopusoinnussa kuin valtioiden tai kansainväliset pelisäännöt.
Pikemminkin vaikuttaa minusta siltä, että mitä pienemmässä yksikössä tehdään isoja periaatteellisia päätöksiä, sitä lähempänä ollaan sellaista "ihmisten omaa oikeustajua", joka usein tarkoittaa vain mielivaltaa. Se voi merkitä vaikkapa sitä, että ruma pöhöttynyt tursake, jota kaikki pitävät vähän epäilyttävänä ja outona, saa esimerkiksi vahingonteosta huomattavasti ankaramman rangaistuksen kuin menestyvä, esiintymistaitoinen ja pidetty ihminen. Tai sitä, että rangaistuksen pääasiallinen tehtävä on sovittaa vahinkoa enemmällä vahingolla eikä ennaltaehkäistä ongelmia. Lähidemokratiaa tarvitaan, mutta sen täydentäjäksi myös valtiollinen demokratia on tarpeen.
Esimerkki: vaikka Kiina olisi kuinka "omavarainen" tahansa, eiköhän siellä keskimäärin pössyteltäisi kotimaista kivihiiltä nykyteknologialla energian haaskaamista varten. Siitä puserrettaisiin vielä polttoainetta "lähialueella" tapahtuvan liikenteen hoitamiseksi.
On esitetty ajatus siitä, että omien tekojen vaikutukset tulevat näkyville, jos tuotanto tapahtuu lähellä kulutusta, ja tällöin eletään viisaammin ja kohtuullisemmin. Näkemys on sinällään ihan sympaattinen ja kannatettava.
Sen suoraviivaisuus alkaa kuitenkin ontua silloin, kun paikassa X tapahtuvalla tuotannolla on väistämättömiä maailmanlaajuisia seurauksia, kuten ilmastonmuutos. Näköyhteyden tuottamiinsa ongelmiin voi saada muillakin keinoin; esimerkiksi modernilla tiedonvälityksellä, keskinäisillä sopimuksilla ja vaikka hintamekanismeilla. Joskus yhteyksiä omien tekojen ja niiden vaikutusten välillä ei pelkkää näköetäisyyttä hallitsemalla voikaan huomata.
No comments:
Post a Comment