Ilmastotullit: hauska idea, tylppä väline

Rangaistustullit ilmastopäästövähennyksiä karttelevia maita vastaan kuulostavat oikeudenmukaisilta. Jos vahingoittaa ihmisiä ja ympäristöä, siitä pitää ainakin maksaa. Jos muut kantavat kortensa kekoon ja yksi vapaamatkustaa, tuo yksi pitää jättää ulkopuolelle.

Yleisesti ottaen "saastuttaja maksaa" on hyvä periaate. Valitettavasti tulleina toteutettaessa vastaan tulee pari ongelmaa.

1) Kokonaisten valtioiden rankaiseminen on tylppä väline. Vaikka se voi tarjota apua esimerkiksi Yhdysvaltojen edistyksellisille liikkeille niiden vaatimuksissa, se voi myös haitata niitä.

Ilmastomyötäisesti toimivat yritykset ja organisaatiot (kuten kaupungit ja osavaltiot) voivat suhtautua hyvin positiivisesti ajatuksiin siitä, että Yhdysvallat liittyy kansainvälisiin ilmastosopimuksiin. Sopimukset luultavasti parantavat näiden organisaatioiden kilpailukykyä. Edelläkävijöinä ne voisivat ehkä jopa myydä omaa osaamistaan ja teknologiaan perässähiihtäjille, jotka pakotetaan mukaan.

Nämä samat ilmastomyötäiset organisaatiot eivät kuitenkaan välttämättä hihku riemusta ajatellessaan koko Yhdysvaltoihin kohdistuvia pakotteita. Tullithan kohdistuisivat myös heihin eivätkä parantaisi heidän kilpailukykyään lainkaan. Ilmastonsuojelusta hyötyvien organisaatioiden tuen hiipuminen ei varmaankaan ainakaan vahvistaisi edistyksellisiä liikkeitä. Lisäksi maassa syntyisi varmasti yhä lisää kapinahetkeä muuta maailmaa kohtaan, kun osa ihmisistä tuntisi tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi kansakuntana.

Kuten presidentti Halonen sanoi hiljattain Al'Jazeeralle: "Meiltä kysytään usein, miksi olemme niin hyvää pataa sen-ja-sen diktaattorin tai demokratialtaan vähemmän kehittyneen maan kanssa. Eristämistaktiikka saattoi toimia hyvin aiemmin historiassa, esimerkiksi Etelä-Afrikan ja apartheidin kohdalla. Maailma on kuitenkin muuttunut, eikä tämä lähestymistapa enää toimi. Nykyään tarvitaan yhteistyötä."

Voidaan toki ajatella, että tullit kohdistettaisiin vain joihinkin tuotesektoreihin: ihannetapauksessa, tiettyihin tuotteisiin ja yrityksiin. Hauska idea, mutta ei kovin käytännöllinen. Miten yrityksestä saa irti tarkkoja tietoja sen päästöistä, jos yritys tietää, että tiedot vahingoittavat sen myyntiä? Jos näitä tietoja ei ole, miten yrityksiä voi vertailla keskenään? Näitä tietoja ei saa YK:n ilmastonmuutoksen puitesopimuksen raporteista, koska tarvitaan tuotekohtaista tietoa.

Jos on todella olemassa keino painostaa kaikki tai ainakin merkittävimmät yritykset raportoimaan tarkasti niiden päästöistä, ollaan jo lähellä sellaisia painostusvälineitä, joilla voisi vain suoraan painostaa yritykset vaihtamaan teknologiansa toiseen ilman mutkitteluja.

2) Tullit eivät ole poliittisesti kovin realistisia. Edes EU:ssa ei välttämättä olla kovin innostuneita ilmastotulleista. On helppo sanoa, että ilmastomyötäistä teknologiaa käyttävät yritykset saisivat tulleista kilpailuetua verrattuna piittaamattomasti toimiviin firmoihin. Asia ei ole ihan näin yksinkertainen.

Jos hyväksytään suhteellisen edun käsite (vapaakauppa hyödyttää aina molempia osapuolia), miksi ihmeessä Euroopan teollisuus ampuisi itseään jalkaan? Suuri osa Euroopasta tuotetuista tuotteista ja palveluista käyttää hyväkseen Yhdysvalloista tuotuja materiaaleja, tuotteiden osia, palveluita jne. Usein kunnon vaihtoehtoja ei ole. Joten viime kädessä Yhdysvaltoja kohtaan osoitetut sanktiot tarkoittaisivat, että Euroopassa tuotetut asiat ja eurooppalaisten kuluttamat asiat muuttuisivat kalliimmaksi. Yritä siinä nyt sitten rakentaa laajaa poliittista rintamaa tämän taakse.

Ehkä sittenkin?

Mielenkiintoisinta saattaakin olla, että kansainvälisten pakotteiden uhka voi olla tehokas väline muiden keinojen apuna. Se voi avustaa ilmastonsuojelua tukevia poliittisia liikkeitä Australiassa ja Yhdysvalloissa. Liikkeet voivat uhkaa tehokeinonaan käyttäen sanoa: "meidän on uudistettava energiantuotantoamme ja -kulutustamme, jotta emme joudu eristyksiin muusta maailmasta".