2.7.: tippa silmäkulmassa

Tajusin vasta heinäkuun toisena päivänä, että ystäväni ja henkinen olkapääni Markus karkaa Uuteen-Seelantiin. Markus oli saanut itsekin tiedon nurkan takaa 14.6., kun hänet vaihtoon opiskelemaan graafista suunnittelua. Itse olin ollut tämän jälkeen niin kiireinen, etten ollut juuri ehtinyt ajatella asiaa.

Markuksen heippajaiset olivat jotenkin surrealistinen tilaisuus. Itselleni hieman etäisten tuttavien -- ja yhden kokonaan uudenkin tuttavuuden -- ja innokkaan Wormz-pelin peluun keskellä oli vaikea keksiä sanottavaa. En muista tänä vuonna itkeneeni muissa tilanteissa, mutta tuona iltana bussimatka tyhjään kotiin takaisin kiireiden keskelle posket olivat kosteat ja olo orpo.

Yhtä kaikki: paljon karumpaa kai olisi, jos ystävän äkillinen katoaminen 17 000 kilometrin päähän ei hätkähdyttäisi. Kun äidilläni epäiltiin jokunen vuosi sitten vatsasyöpää, hän sanoi olevansa huojentunut siitä, etten yrittänyt vakuuttaa hänelle, ettei pidä surra eikä pelätä. Mitä kertoo elämästä ja ihmissuhteista, jos ei rohkene ja osaa surra pelätä sitä, että menettää ne? Kuolemankin voi minusta hyväksyä vain, jos hyväksyy myös pelkäävänsä sitä.

G. H. von Wright lausui niin ja näin -lehden 2/95 haastattelussa: "Elämän tarkoitus ei ole vain saada nautintoja, vaan elämän olennainen puoli on sen traagisuus. Jos tämän oivaltaa, niin voi irtautua sekä liiallisesta optimismista että liiallisesta pessimismistä."