Kaipuu

Kirjoitin Markuksen blogiin jokin aika sitten siitä, että asioiden kaipaaminen on aliarvostettu asia. Olen edelleen samaa mieltä.

Maailmantuska? Kansalaistoiminnan käyttövoima.

Riittämättömyyden tunne ja huono itsetunto? Oppimisen lähtökohta.

Avuttomuus toisten ongelmien edessä? Tapa löytää nöyrästi vaikka Kristus, jos sellaiseen uskoo.

Kiire ja ajan puute? Selvä merkki siitä, että on hengissä ja kannattaa jatkaa elämää. Tylsyyden vastapooli.

Käsittämätön? Uteliaisuutta, tieteen ja taiteen ensi askel ja sitä, mitä tarvitaan aina silloin, kun tiede kuvittelee tulleensa "valmiiksi".

Epärealistinen poliittinen utopia? Ainoa, johon meillä on valtaa, koska ainoa asia, josta voimme _tehdä_ totta. (Epärealistinen utopia ei tietenkään välttämättä ole hyvä eikä toteudu itsestään. Pointti onkin se, että äärimmilleen vietynä realistinen, uskottava, vakuuttava ja valmis poliittinen utopia ei myöskään ole automaattisesti hyvä -- vaan pikemminkin politiikan kannalta turha.)

Ihastuminen? Ainakin kannustaa kehittämään itseään ja kokeilemaan jotakin, jota ei muuten olisi ehkä tullut edes ajatelleeksi. (Löysin ensimmäiset kevyen musiikin hapuilevat askeleeni ja arvostukseni tanssia kohtaan 16-vuotiaana ensirakkauteni ansiosta. Ihastuin erään nuoren miehen lisäksi Buxtehudeen 18-kesäisenä samalla metodilla. 19:nnen ikävuoden kynnyksellä teatterin valohuone, toisen kantaminen reppuselässä ja kiipeilytelineet avautuivat minulle. 20-vuotiaana kuulin, että "aina, kun avaan suuni, tuntuu siltä kuin joutuisi keskelle automaata" — mikä saattoi olla näistä oppitunneista tärkein ja siksi riipaisevin.)

Verrataanpa:

- Aluksi sitä ei juuri huomaa. Jonakin päivänä vain ei välitä tehdä mitään. Mikään ei kiinnosta, kaikki tuntuu ikävältä. Mutta tämä haluttomuus ei menekään ohi, vaan jää ja muuttuu yhä pahemmaksi. Se kasvaa päivä päivältä, viikko viikolta. Sairas tuntee olevansa yhä masentuneempi, sisäisesti yhä tyhjempi, yhä tyytymättömämpi itseensä ja koko maailmaan. Vähitellen sekin tunne sammuu eikä hän tunne enää yhtään mitään. Hän on täysin välinpitämätön ja harmaa, maailma käy hänelle vieraaksi eikä liikuta häntä enää. Ei ole enää vihaa eikä riemua, hän ei jaksa enää iloita eikä surra, hän unohtaa naurun ja itkun. Kaikki kylmenee hänessä eikä hän pidä mistään, ei rakasta ketään. Kun sairaus on edistynyt niin pitkälle, sitä ei voi enää parantaa. Pelastusta ei ole. Sairas kulkee kiireisään kasvot tyhjinä ja harmaina, hänestä on tullut harmaitten herrojen kaltainen. Se sairaus on nimeltään kuolettava ikävä.
(Michael Ende, Momo)

Otan kaipuun ja elävän ikävän milloin tahansa, jos ja kun vaihtoehtona on kuolettava ikävä. Ajoittainen kirpeä kaiherrus silmäkulmassa on siitä sentään aika pieni hinta.