Kiitos jokaiselle äänestäjälle. Osaltaan teidän äänillänne saimme Helsingissä viisi vihreää kansanedustajaa. Kiitos myös tukijoille, muille ehdokkaille ja heidän tukiryhmilleen ja puoluetoimiston työntekijöille. On ollut kiva tehdä kampanjaa!
Vaalien jälkeen varsinainen vaikuttaminen vasta alkaa. Itse palaan heti maanantaina päivätöihini yliopistolle, ja yritän lomittaa kansalaisjärjestötoimintaa ja puolueessa vaikuttamista lepäämiseen. Samaa miksiä voin lämpimästi suositella muille.
>>
2007-03-19:
Kiitos äänestäneille!
>>
Minua kannattaa äänestää, jos ajattelee samoin. Minä ajattelen, että tarvitsemme Suomeen lisää energiantuotantomuotoja, lisää energiatehokkuutta, lisää työpaikkoja ja elinkeinoja, lisää hyvinvointia köyhimmille, lisää ja fiksumpaa tietotekniikkaa, lisää maahanmuuttajia, lisää kieliä ja kulttuureja, lisää ajatuksia, lisää rakkautta, lisää vaikutusmahdollisuuksia, lisää elintilaa eri eliölajeille, ja ylipäätään lisää monimuotoisuutta.
Jos taas ajattelee kaikesta ihan eri tavalla, kannattaa tietysti äänestää jotakuta muuta. Yleensä melkein aina löytyy ainakin se vähiten huono vaihtoehto. Monet ihmiset äänestävät huonoista syistä ja lähes sattumanvaraisesti, ja juuri siksi sinun kannattaa äänestää fiksuista syistä ja harkiten.
Koska eduskunta päättää meitä koskevista asioista. Se voi tehdä Suomesta ja vähän maailmastakin joko paremman tai sitten huonomman paikan.
Yksi ääni ja jopa yksi kansanedustaja vaikuttaa vielä melko vähän. Toimimalla fiksusti ryhmässä voi vaikuttaa jo enemmän.
Myös jokaiselle muulle puolueelle tai ehdokkaalle annettu yksittäinen ääni on yksittäisenä aika vähämerkityksinen. Kun ääniä on paljon, sillä on jo iso merkitys. Eduskunta ei tee huonoja päätöksiä siksi, että sen nimi on eduskunta tai siksi, että se valitaan vaaleilla, vaan siksi, että sinne ei valita parempia tyyppejä.
On totta, että paljon valtaa käyttävät nykyään ylikansalliset järjestöt, yhtiöt ja ulkoparlamentaariset tahot. Osaltaan tähän liittyy hyvääkin kehitystä. Äänestämättä jättäminen ei kuitenkaan lisää poliittisen päätöksenteon suhteellista valtaa, korkeintaan vähentää sen pätevyyttä ja uskottavuutta. Jos haluamme lisää valtaa takaisin poliittisille päättäjille, meidän kannattaa äänestää päättäjiä, joilla on rohkeutta vahvistaa ylikansallista demokratiaa, esimerkiksi YK:ssa ja EU:ssa.
Eduskunta päättää suomalaisten tuloveroista, mielenterveyteen laitetuista varoista, pakolaisten b-luvien myöntämisestä, uusiutuvan energian tukemisesta, homojen adoptio-oikeudesta, sananvapaudesta tietoverkoissa ja tekijänoikeuksista, joukkoliikenteen tariffituista ja investoinneista raideliikenteeseen, opintorahasta ja kansanäänestyksistä. Lisäksi eduskunta vaikuttaa hallituksen ja suuren valiokunnan kautta myös mm. EU-politiikkaan. Näitä päätöksiä tekemään kannattaa valita tyyppejä, joilla on haluamansa kaltaiset arvot ja tavoitteet.
Äänestäminen on yksi, pieni mutta tärkeä osa yhteiskunnallista vaikuttamista. Lisäksi kannattaa osallistua vaikkapa kansalaisjärjestöjen työhön, kirjoittaa kansanedustajille ja ministereille tai yleisönosastoon, keskustella ystäväpiirissään ja yrittää toimia henkilökohtaisessa elämässään paremmin. Itse toimin mm. ViNOssa, mutta järjestöjä ja ryhmiä on muitakin.
Sitten en pääse. Olen saanut paljon spontaania positiivista palautetta ja lupauksia äänestämisestä sähköpostilla ja kampanjoidessani kaduilla, mutta en tietenkään voi luvata mitään tiettyä äänisaalista.
Ääni minulle on kuitenkin suhteellisessa vaalitavassa ääni yleisemminkin hyvijä asioita tarmokkaasti ajaville Vihreille. Lisäksi aiemmat äänet näkyvät aina myös tulevissa vaaleissa huomiona, ja annetut äänet tuovat lisäarvoa ehdokkaan agendalle ja ajatuksille puolueen sisällä ja yleisemmin yhteiskunnassa, vaikkei hän pääsisikään läpi.
Jos kaikki äänestävät vain varmoja läpimenijöitä, eduskunnasta tulee tylsä ja monotoninen. Äänestä mieluummin omien arvojesi mukaan kuin varmoja voittajia.
Olen pahoillani, etten ole ehtinyt vastata jokaiseen mahdolliseen kysymykseen enkä edes kaikkiin vaalikyselyihin. Löydät vastauksiani useimmista vaalikoneista sekä omilta sivuiltani. Voit myös kysyä klo 18.30 asti vaikka sähköpostilla mielipidettäni.
2007-03-18:
Viime hetken kysymyksiä
Vielä äänestämistä pohtiville vastauksia useampaan kertaan kaduilla tai sähköpostiin tulleihin kysymyksiin.
Miksi sinua kannattaisi äänestää?
Minua kannattaa äänestää, jos ajattelee samoin. Minä ajattelen, että tarvitsemme Suomeen lisää energiantuotantomuotoja, lisää energiatehokkuutta, lisää työpaikkoja ja elinkeinoja, lisää hyvinvointia köyhimmille, lisää ja fiksumpaa tietotekniikkaa, lisää maahanmuuttajia, lisää kieliä ja kulttuureja, lisää ajatuksia, lisää rakkautta, lisää vaikutusmahdollisuuksia, lisää elintilaa eri eliölajeille, ja ylipäätään lisää monimuotoisuutta.
Jos taas ajattelee kaikesta ihan eri tavalla, kannattaa tietysti äänestää jotakuta muuta. Yleensä melkein aina löytyy ainakin se vähiten huono vaihtoehto. Monet ihmiset äänestävät huonoista syistä ja lähes sattumanvaraisesti, ja juuri siksi sinun kannattaa äänestää fiksuista syistä ja harkiten.
Miksi yleensä kannattaa äänestää?
Koska eduskunta päättää meitä koskevista asioista. Se voi tehdä Suomesta ja vähän maailmastakin joko paremman tai sitten huonomman paikan.
Yksi ääni ja jopa yksi kansanedustaja vaikuttaa vielä melko vähän. Toimimalla fiksusti ryhmässä voi vaikuttaa jo enemmän.
Myös jokaiselle muulle puolueelle tai ehdokkaalle annettu yksittäinen ääni on yksittäisenä aika vähämerkityksinen. Kun ääniä on paljon, sillä on jo iso merkitys. Eduskunta ei tee huonoja päätöksiä siksi, että sen nimi on eduskunta tai siksi, että se valitaan vaaleilla, vaan siksi, että sinne ei valita parempia tyyppejä.
Eikö tärkeimmät päätökset tehdä eduskunnan ulkopuolella?
On totta, että paljon valtaa käyttävät nykyään ylikansalliset järjestöt, yhtiöt ja ulkoparlamentaariset tahot. Osaltaan tähän liittyy hyvääkin kehitystä. Äänestämättä jättäminen ei kuitenkaan lisää poliittisen päätöksenteon suhteellista valtaa, korkeintaan vähentää sen pätevyyttä ja uskottavuutta. Jos haluamme lisää valtaa takaisin poliittisille päättäjille, meidän kannattaa äänestää päättäjiä, joilla on rohkeutta vahvistaa ylikansallista demokratiaa, esimerkiksi YK:ssa ja EU:ssa.
Eduskunta päättää suomalaisten tuloveroista, mielenterveyteen laitetuista varoista, pakolaisten b-luvien myöntämisestä, uusiutuvan energian tukemisesta, homojen adoptio-oikeudesta, sananvapaudesta tietoverkoissa ja tekijänoikeuksista, joukkoliikenteen tariffituista ja investoinneista raideliikenteeseen, opintorahasta ja kansanäänestyksistä. Lisäksi eduskunta vaikuttaa hallituksen ja suuren valiokunnan kautta myös mm. EU-politiikkaan. Näitä päätöksiä tekemään kannattaa valita tyyppejä, joilla on haluamansa kaltaiset arvot ja tavoitteet.
Oliko tämä nyt tässä?
Äänestäminen on yksi, pieni mutta tärkeä osa yhteiskunnallista vaikuttamista. Lisäksi kannattaa osallistua vaikkapa kansalaisjärjestöjen työhön, kirjoittaa kansanedustajille ja ministereille tai yleisönosastoon, keskustella ystäväpiirissään ja yrittää toimia henkilökohtaisessa elämässään paremmin. Itse toimin mm. ViNOssa, mutta järjestöjä ja ryhmiä on muitakin.
Entä jos et kuitenkaan pääse läpi?
Sitten en pääse. Olen saanut paljon spontaania positiivista palautetta ja lupauksia äänestämisestä sähköpostilla ja kampanjoidessani kaduilla, mutta en tietenkään voi luvata mitään tiettyä äänisaalista.
Ääni minulle on kuitenkin suhteellisessa vaalitavassa ääni yleisemminkin hyvijä asioita tarmokkaasti ajaville Vihreille. Lisäksi aiemmat äänet näkyvät aina myös tulevissa vaaleissa huomiona, ja annetut äänet tuovat lisäarvoa ehdokkaan agendalle ja ajatuksille puolueen sisällä ja yleisemmin yhteiskunnassa, vaikkei hän pääsisikään läpi.
Jos kaikki äänestävät vain varmoja läpimenijöitä, eduskunnasta tulee tylsä ja monotoninen. Äänestä mieluummin omien arvojesi mukaan kuin varmoja voittajia.
Mitä ajattelet...
Olen pahoillani, etten ole ehtinyt vastata jokaiseen mahdolliseen kysymykseen enkä edes kaikkiin vaalikyselyihin. Löydät vastauksiani useimmista vaalikoneista sekä omilta sivuiltani. Voit myös kysyä klo 18.30 asti vaikka sähköpostilla mielipidettäni.
>>
Saako ilmiöllä, joka uhkaa usean miljardin ihmisen elämän perusedellytyksiä, tehdä pilkkaa? Kyllä saa, siinä missä kaikesta muustakin. Huumoria tarvitaan.
Huumorilla ei tarvitse olla syvällistä sanomaa, jos se tuo iloa elämään. Ei sanomasta toki haittakaan ole. Mutta huumoria tarvitaan usein ihan vain siksi, koska se on hauskaa ja elämä olisi muuten merkittävästi tylsempää. Tämän pitäisi kai olla itsestäänselvää, mutta aina kun huomaan että kaikki eivät naura lukiessaan eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoja, tajuan että se ei ole kaikille itsestäänselvää.
Vitsailemalla voi myös testata asian kestävyyttä. Minusta ilmastonmuutos ei muutu vitsiksi Lehden irvailun vuoksi: se on aidosti vakava asia. Sen sijaan viimeisten paaviemme abortti- ja ehkäisypolitiikan perusteet jäävät pysyvästi koomisen oloisiksi, kun niissä vain uskaltaa nähdä huvittavia piirteitä. (Ja sanon näin entisenä hartaasti uskovana katolilaisena.)
Mutta huumoria tarvitaan myös ja ehkä ennen kaikkea suhteellisuudentajun palauttamiseksi. Sitä käytetään selviytymiseen hautausmailla, terveysasemilla ja poliisin leivissä, joten miksei sitten politiikassa? Huumori luo etäisyyttä kipeään, läheiseen aiheeseen ja palauttaa hivenen suhteellisuudentajua. Tämä on tärkeää jaksamisemme kannalta, mutta erityisen tärkeää se on siksi, ettemme ottaisi itseämme liian vakavasti.
Poliitikon helmasynti, jonka ristin tässä "politomaniaksi", on ajatella, että hän on vastuussa kaikista maailman ongelmista, hänellä täytyy olla vastaus jokaiseen maailman ongelmaan, ja että hän on siksi erityisen tärkeä hahmo. Vähemmän kiltisti sanottuna poliitikko uskoo olevansa omnipotentti. Kun vaaleissa pitää vielä markkinoida itseään kympillä (tai joskus kymppitonnilla), huumorin sotkeminen peliin tuntuu räikeältä riskinotolta. Siksi nauraminen pelottaa.
Politiikan kaikkivoipuutta järkyttävät huomautukset ahdistuttavat ja kiukustuttavat poliitikkoa. Jos ne tulevat muilta, herää siilipuolustusreaktio. Itsessään ne tekisi mieli vaientaa. Miksi tehdä jotakin, johon ei ihan tosissaan usko? (Jos se, onko ylioppilaskalenterissa viivat vai ei, ei ratkaisekaan kaikkia maailman ongelmia tai edes kovin montaa opiskelijaelämän ongelmaa, mitä ihmettä oikein olen tehnyt viimeiset kaksi tuntia edustajiston kokouksessa?)
Jos on ajanut yhtä suurta ratkaisua työttömyyteen, ilmastonmuutokseen tai köyhyyteen viimeiset 5 vuotta, on vaikeaa hyväksyä ajatusta, ettei se ole ainoa ratkaisu eikä edes yksinään tepsivä. Siksi nauraminen tuolle ratkaisulle pelottaa. Entä, jos se paljastaa jotakin sen heikkoudesta?
(Vihreissä minua viehättää juuri ajatus monimuotoisuudesta: tarvitsemme monimutkaisiin ongelmiin yhtenäistä kokonaisuutta, joka muodostuu monista eri lääkkeistä. Jotkut niistä ovat selkeästi tärkeämpiä kuin toiset, mutta viime kädessä ei ole suuria ratkaisuja. Samoin me uskomme, että vaikka globaali eriarvoisuus, lapsiperheiden köyhyys ja ilmastonmuutos ratkaistaisiin, tulee uusia ongelmia, joiden ratkomisessa meillä voi olla osamme. Ja toivotamme tervetulleiksi myös uudet liikkeet, jotka vastaavasti haastavat meidän luutuneita käsityksiämme.)
Poliittinen nihilismi voi olla yhtä pahasta kuin suuriin ratkaisuihin varauksetta uskominen. Lyömällä hanskat tiskiin ja tyytymällä sanomaan "kaikkia ongelmia ei vain voi ratkaista" menettää kyvyn kuunnella ahnaasti uusia ratkaisuehdotuksia. Se on sukua politomanialle siinä, että korjausehdotuksia poliittiseen ohjelmaan ei palauteta valokopioidun pahoittelevan saatekirjeen kera lähettäjälleen siksi, että ohjelma olisi täydellinen, vaan siksi, että täydellisyyttä on turha tavoitellakaan. Koska nykyinen järjestelmä on määritelmällisesti paras - kuten demarien mielestä tarveharkintainen sosiaaliturvajärjestelmä -, uudistukset ovat määritelmällisesti huonoja.
Neuvostoliiton, monetarismin ja Forssan julistuksen täydellisyyden kyseenalaistamisesta tulee mahdoton ajatus ja silkkaa ajan haaskausta. Sellaista, jolla joku Oras Tynkkynen voi vielä aika sisäsiististikin puuhastella huviksemme, mutta joka yhtä kaikki soveltuu paremmin viihteeksi ja viattomien lasten ymmärtämättömäksi leikiksi kuin vakavaksi asiaksi. Siksi nauraminen nykyiselle järjestelmälle pelottaa.
Vaikka monet poliittiset liikkeet Vihreistä Setaan muistavat julistaa, että niiden tarkoitus on tehdä itseensä tarpeettomaksi, tämä on petollisen kaunis valhekuva. Todellisuudessa ei ole mitään maailmantilaa, joka on valmiiksi tultuaan riittävän hyvä ja täydellinen -- ei edes millään politiikan osasektorilla. Jotta voi hyväksyä omat puutteensa, oman ohjelmansa puutteet ja maailman puutteet, pelko nauraa tulee voittaa.
Alun perin ideani oli kerätä omillekin sivuilleni joitain huumoripitoisempia ajatuksia - esimerkiksi verkkopelikielinen (tiedättehän, se kieli, jonka toinen sana on "lol", "omg" tai "plz" ja jossa välimerkkien !? laatua tai relevanssia tärkeämpi on määrä) tai heppatyttökielinen =)) versio vaaliteemoistani. Jäi tekemättä, mutta ehkä nykyinen versio peilaa aika hyvin tiettyä kuivaa asiallisuuttani politiikassa. Jos ei voi muuttaa itseään, on kai parempi reilusti ja täysillä olla sitä mitä on.
Huumorin vastapuoli on uskallus surra.
Kun poliitikko kuulee ihmisellä olevan hätä, hänen ensimmäinen kysymyksensä ei välttämättä ole "miten voisin lohduttaa häntä", vaan "miten yhteiskunnan pitäisi toimia, jotta hänen ei tarvitsisi itkeä?" Se on poliitikon vahvuus ja heikkous.
Eräs läheisistäni itkee usein silloin, kun luulee, etten kuule (tai ehkei hän välitä). Jos elämän täyttää kipu 26-vuotiaana eikä tiedä, loppuuko se koskaan ja voiko elää normaalia elämää, ei siinä paljon itkuttomuus auta. Poliitikon vaistoni kysyvät, miksei meillä ole parempia ja enemmän lääkäreitä, jotka osaisivat ainakin diagnosoida ongelman pätevästi ja pysyvästi eivätkä suhtautuisi kipuun välinpitämättömästi. (Ne kysyvät myös, miksi lääkärin työn on pakko olla niin rankkaa, että se turruttaa enemmän kuin olisi pakko.) Valitettavasti on sairauksia, joihin ei ole lääkkeitä. On ongelmia, joita ei voi ehkäistä edes kaikkien kansalaisten puolustusvoimalla.
Äitini kertoi tavanneensa uimahallissa naisen, joka puhui nöyrästi ja hiljaisella äänellä. Hän sairasti skitsofreniaa, oli joutunut psykoosiin ja hänen lapsensa oli otettu huostaan. Toipilas oli päässyt lääkehoidolla takaisin kiinni normaaliin arkeen, mutta lapsia hän ei saanut takaisin. Muuten toki, mutta kuulemma lapsien omaksi hyväksi oli, etteivät he joutuneet venkomaan ees-taas eri huoltajien välillä. Tämän hän kaiken ymmärsi hyvin.
Ja mitä tähän sanoo kansanedustajaehdokas Korpela? Että psykoosissa olevien äitien lapsia ei saa missään tilanteessa ottaa huostaan? Että kerran huostaan otetut lapset on aina palautettava aiemmille vanhemmilleen? No ei. Säädösten yleisluonteisuudesta seuraavia virheitä voi ja tulee pyrkiä minimoimaan. Silti nekin tulevat olemaan modernin yhteiskunnan riesoina siinä missä tietty alkoholin kulutuksen taso, itse aiheutetut terveysongelmat ja jokin määrä harmaata taloutta sekä veronkiertoa. Jonkun yksilön on aina joskus korjattava se, minkä koneisto hajotti, vaikka koneisto olisi kuinka hyvä.
Samaan tapaan kuin pelko nauraa vie kyvyn suhteuttaa itsensä maailmaan, pelko surra vie kyvyn hyväksyä ongelmat olemassa olevina tosiasioina, jotta niihin voisi ottaa osaa.
Mutta perusongelmaksi jää: ei voi sanoa ennalta, mikä ongelma on vain hyväksyttävä ja mikä taas voidaan korjata (ja miten helposti ilman uusia, muita ongelmia). Viime kädessä ei voi sanoa, mikä on realismia, ennen kuin on yritetty - ja yritetty vielä uudestaan, vaikka joku olisi aiemmin epäonnistunutkin (kts. induktio-ongelma). Siksi tarvitsemme niitä poliitikkoja, jotka ovat joskus ystävinä sietämättömiä, koska he näkevät jokaisessa arkisessa yksilöllisessä asiassa taustalla yhteiskunnan. Poliitikon taakka on ensin hyväksyä pienuutensa sellaisten ongelmien edessä, joita ei osaa ratkaista -- ja sitten taas kieltäytyä hyväksymästä sitä.
Poliittisten liikkeiden ehkä tärkein tehtävä on pysyä tässä liikkeessä: ensin surtava ja naurettava, ja sitten taas kieltäydyttävä hyväksymästä asioita suremalla ja nauramalla. Nöyrästi ja ylpeästi, vaan ei nöyristellen eikä ylvästellen, kuten Ville Komsi on sanonut.
2007-03-14:
Se on täällä! Lehden vaalikone
Vihdoinkin! Suuri Lehden vaalikone on avattu. Hienointa on, että vaalikoneen ohessa on ihan oikeita Google-vaalimainoksia. (Minullakin on: sen teksti on "Jottei Lehti unohtuisi".)
Lehdellä on varsin southparkmainen linja: se tekee pilkkaa kaikista kaiken aikaa kaikkialla, tasapuolisesti. Kts. esim. Ilmastonmuutos peruttu huonon sään takia, Ilmastokatastrofi välitön, tutkijat varoittavat ja Tutkijat: ilmastonmuutoksella ei välttämättä yhteyttä ilmastonmuutokseen.
Saako ilmiöllä, joka uhkaa usean miljardin ihmisen elämän perusedellytyksiä, tehdä pilkkaa? Kyllä saa, siinä missä kaikesta muustakin. Huumoria tarvitaan.
Huumorilla ei tarvitse olla syvällistä sanomaa, jos se tuo iloa elämään. Ei sanomasta toki haittakaan ole. Mutta huumoria tarvitaan usein ihan vain siksi, koska se on hauskaa ja elämä olisi muuten merkittävästi tylsempää. Tämän pitäisi kai olla itsestäänselvää, mutta aina kun huomaan että kaikki eivät naura lukiessaan eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoja, tajuan että se ei ole kaikille itsestäänselvää.
Vitsailemalla voi myös testata asian kestävyyttä. Minusta ilmastonmuutos ei muutu vitsiksi Lehden irvailun vuoksi: se on aidosti vakava asia. Sen sijaan viimeisten paaviemme abortti- ja ehkäisypolitiikan perusteet jäävät pysyvästi koomisen oloisiksi, kun niissä vain uskaltaa nähdä huvittavia piirteitä. (Ja sanon näin entisenä hartaasti uskovana katolilaisena.)
Mutta huumoria tarvitaan myös ja ehkä ennen kaikkea suhteellisuudentajun palauttamiseksi. Sitä käytetään selviytymiseen hautausmailla, terveysasemilla ja poliisin leivissä, joten miksei sitten politiikassa? Huumori luo etäisyyttä kipeään, läheiseen aiheeseen ja palauttaa hivenen suhteellisuudentajua. Tämä on tärkeää jaksamisemme kannalta, mutta erityisen tärkeää se on siksi, ettemme ottaisi itseämme liian vakavasti.
Poliitikon helmasynti, jonka ristin tässä "politomaniaksi", on ajatella, että hän on vastuussa kaikista maailman ongelmista, hänellä täytyy olla vastaus jokaiseen maailman ongelmaan, ja että hän on siksi erityisen tärkeä hahmo. Vähemmän kiltisti sanottuna poliitikko uskoo olevansa omnipotentti. Kun vaaleissa pitää vielä markkinoida itseään kympillä (tai joskus kymppitonnilla), huumorin sotkeminen peliin tuntuu räikeältä riskinotolta. Siksi nauraminen pelottaa.
Politiikan kaikkivoipuutta järkyttävät huomautukset ahdistuttavat ja kiukustuttavat poliitikkoa. Jos ne tulevat muilta, herää siilipuolustusreaktio. Itsessään ne tekisi mieli vaientaa. Miksi tehdä jotakin, johon ei ihan tosissaan usko? (Jos se, onko ylioppilaskalenterissa viivat vai ei, ei ratkaisekaan kaikkia maailman ongelmia tai edes kovin montaa opiskelijaelämän ongelmaa, mitä ihmettä oikein olen tehnyt viimeiset kaksi tuntia edustajiston kokouksessa?)
Jos on ajanut yhtä suurta ratkaisua työttömyyteen, ilmastonmuutokseen tai köyhyyteen viimeiset 5 vuotta, on vaikeaa hyväksyä ajatusta, ettei se ole ainoa ratkaisu eikä edes yksinään tepsivä. Siksi nauraminen tuolle ratkaisulle pelottaa. Entä, jos se paljastaa jotakin sen heikkoudesta?
(Vihreissä minua viehättää juuri ajatus monimuotoisuudesta: tarvitsemme monimutkaisiin ongelmiin yhtenäistä kokonaisuutta, joka muodostuu monista eri lääkkeistä. Jotkut niistä ovat selkeästi tärkeämpiä kuin toiset, mutta viime kädessä ei ole suuria ratkaisuja. Samoin me uskomme, että vaikka globaali eriarvoisuus, lapsiperheiden köyhyys ja ilmastonmuutos ratkaistaisiin, tulee uusia ongelmia, joiden ratkomisessa meillä voi olla osamme. Ja toivotamme tervetulleiksi myös uudet liikkeet, jotka vastaavasti haastavat meidän luutuneita käsityksiämme.)
Poliittinen nihilismi voi olla yhtä pahasta kuin suuriin ratkaisuihin varauksetta uskominen. Lyömällä hanskat tiskiin ja tyytymällä sanomaan "kaikkia ongelmia ei vain voi ratkaista" menettää kyvyn kuunnella ahnaasti uusia ratkaisuehdotuksia. Se on sukua politomanialle siinä, että korjausehdotuksia poliittiseen ohjelmaan ei palauteta valokopioidun pahoittelevan saatekirjeen kera lähettäjälleen siksi, että ohjelma olisi täydellinen, vaan siksi, että täydellisyyttä on turha tavoitellakaan. Koska nykyinen järjestelmä on määritelmällisesti paras - kuten demarien mielestä tarveharkintainen sosiaaliturvajärjestelmä -, uudistukset ovat määritelmällisesti huonoja.
Neuvostoliiton, monetarismin ja Forssan julistuksen täydellisyyden kyseenalaistamisesta tulee mahdoton ajatus ja silkkaa ajan haaskausta. Sellaista, jolla joku Oras Tynkkynen voi vielä aika sisäsiististikin puuhastella huviksemme, mutta joka yhtä kaikki soveltuu paremmin viihteeksi ja viattomien lasten ymmärtämättömäksi leikiksi kuin vakavaksi asiaksi. Siksi nauraminen nykyiselle järjestelmälle pelottaa.
Vaikka monet poliittiset liikkeet Vihreistä Setaan muistavat julistaa, että niiden tarkoitus on tehdä itseensä tarpeettomaksi, tämä on petollisen kaunis valhekuva. Todellisuudessa ei ole mitään maailmantilaa, joka on valmiiksi tultuaan riittävän hyvä ja täydellinen -- ei edes millään politiikan osasektorilla. Jotta voi hyväksyä omat puutteensa, oman ohjelmansa puutteet ja maailman puutteet, pelko nauraa tulee voittaa.
Alun perin ideani oli kerätä omillekin sivuilleni joitain huumoripitoisempia ajatuksia - esimerkiksi verkkopelikielinen (tiedättehän, se kieli, jonka toinen sana on "lol", "omg" tai "plz" ja jossa välimerkkien !? laatua tai relevanssia tärkeämpi on määrä) tai heppatyttökielinen =)) versio vaaliteemoistani. Jäi tekemättä, mutta ehkä nykyinen versio peilaa aika hyvin tiettyä kuivaa asiallisuuttani politiikassa. Jos ei voi muuttaa itseään, on kai parempi reilusti ja täysillä olla sitä mitä on.
Huumorin vastapuoli on uskallus surra.
Kun poliitikko kuulee ihmisellä olevan hätä, hänen ensimmäinen kysymyksensä ei välttämättä ole "miten voisin lohduttaa häntä", vaan "miten yhteiskunnan pitäisi toimia, jotta hänen ei tarvitsisi itkeä?" Se on poliitikon vahvuus ja heikkous.
Eräs läheisistäni itkee usein silloin, kun luulee, etten kuule (tai ehkei hän välitä). Jos elämän täyttää kipu 26-vuotiaana eikä tiedä, loppuuko se koskaan ja voiko elää normaalia elämää, ei siinä paljon itkuttomuus auta. Poliitikon vaistoni kysyvät, miksei meillä ole parempia ja enemmän lääkäreitä, jotka osaisivat ainakin diagnosoida ongelman pätevästi ja pysyvästi eivätkä suhtautuisi kipuun välinpitämättömästi. (Ne kysyvät myös, miksi lääkärin työn on pakko olla niin rankkaa, että se turruttaa enemmän kuin olisi pakko.) Valitettavasti on sairauksia, joihin ei ole lääkkeitä. On ongelmia, joita ei voi ehkäistä edes kaikkien kansalaisten puolustusvoimalla.
Äitini kertoi tavanneensa uimahallissa naisen, joka puhui nöyrästi ja hiljaisella äänellä. Hän sairasti skitsofreniaa, oli joutunut psykoosiin ja hänen lapsensa oli otettu huostaan. Toipilas oli päässyt lääkehoidolla takaisin kiinni normaaliin arkeen, mutta lapsia hän ei saanut takaisin. Muuten toki, mutta kuulemma lapsien omaksi hyväksi oli, etteivät he joutuneet venkomaan ees-taas eri huoltajien välillä. Tämän hän kaiken ymmärsi hyvin.
Ja mitä tähän sanoo kansanedustajaehdokas Korpela? Että psykoosissa olevien äitien lapsia ei saa missään tilanteessa ottaa huostaan? Että kerran huostaan otetut lapset on aina palautettava aiemmille vanhemmilleen? No ei. Säädösten yleisluonteisuudesta seuraavia virheitä voi ja tulee pyrkiä minimoimaan. Silti nekin tulevat olemaan modernin yhteiskunnan riesoina siinä missä tietty alkoholin kulutuksen taso, itse aiheutetut terveysongelmat ja jokin määrä harmaata taloutta sekä veronkiertoa. Jonkun yksilön on aina joskus korjattava se, minkä koneisto hajotti, vaikka koneisto olisi kuinka hyvä.
Samaan tapaan kuin pelko nauraa vie kyvyn suhteuttaa itsensä maailmaan, pelko surra vie kyvyn hyväksyä ongelmat olemassa olevina tosiasioina, jotta niihin voisi ottaa osaa.
Mutta perusongelmaksi jää: ei voi sanoa ennalta, mikä ongelma on vain hyväksyttävä ja mikä taas voidaan korjata (ja miten helposti ilman uusia, muita ongelmia). Viime kädessä ei voi sanoa, mikä on realismia, ennen kuin on yritetty - ja yritetty vielä uudestaan, vaikka joku olisi aiemmin epäonnistunutkin (kts. induktio-ongelma). Siksi tarvitsemme niitä poliitikkoja, jotka ovat joskus ystävinä sietämättömiä, koska he näkevät jokaisessa arkisessa yksilöllisessä asiassa taustalla yhteiskunnan. Poliitikon taakka on ensin hyväksyä pienuutensa sellaisten ongelmien edessä, joita ei osaa ratkaista -- ja sitten taas kieltäytyä hyväksymästä sitä.
Poliittisten liikkeiden ehkä tärkein tehtävä on pysyä tässä liikkeessä: ensin surtava ja naurettava, ja sitten taas kieltäydyttävä hyväksymästä asioita suremalla ja nauramalla. Nöyrästi ja ylpeästi, vaan ei nöyristellen eikä ylvästellen, kuten Ville Komsi on sanonut.
>>
1. Oppii uusia asioita. Jos haluat kymmenien etujärjestöjen vaalimateriaalia kotiisi sekä perehtyä vaikkapa maa- ja metsätalousmaan kiinteistöverotukseen, eläkkeiden verotukseen ja suomalaiseen eläkejärjestelmään, kannattaa lähteä ehdolle. Jo erilaisia vaalikoneita on niin paljon, että kaikkiin ei kukaan kykene vastaamaan perehtymättä hieman taustoihin.
2. Oppii ennakkoluulottomammaksi ihmisten suhteen. Kuten useimmat ihmiset, myös minä sorrun ajoittain luokittelemaan ihmisiä kivoihin ja ei-kivoihin tyyppeihin heidän puheidensa ja käytöksensä perusteella. Yllätys voi olla kova, kun samainen tyyppi lähettää viestin ja kertoo "emme ajattele ihan joka asiasta samoin, mutta olen niin monesta asiasta samaa mieltä ja olet niin hyvä tyyppi, että aion kyllä äänestää sinua. Ja jakaisin mieluusti vaikka esitteitäsi!" Siinä vaiheessa on viimeistään pakko opetella uudestaan kuuntelemaan tätä toista.
3. Oppii ennakkoluulottomammaksi puolueiden suhteen. Olen inhonnut Kokoomusta siitä asti, kun olin näin pieni. Silti vaalipaneeleissa on ollut pakko huomata se Kokoomuksen toinen puoli: esimerkiksi Kokoomusnuorten puheenjohtajan Tuomas Nurmelan kanssa voi olla huomattavan sivistyneesti ja reilusti eri mieltä. Tuomas kuuntelee, mitä hänelle sanotaan, perustelee oman kantansa, ja sitten voimme todeta että meillä on eri analyysi tilanteesta ja ehkä joissain asioissa eri arvot. Kuten kaveri tässä taannoin totesi, "on käsittämätöntä, miten järkevät ihmiset voivat päätyä niin kamalaan puolueeseen kuin Kokoomus".
Samaa ei voi sanoa kaikista muista tovereista, joiden kanssa minulla on ehkä yhteisempi politiikka. Välillä räksytys yltyy aika tyhjänpäiväisen oloiseksi ja aika opportunistiseksikin. Ja sitten on näitä ihmisiä, jotka ovat paneelien jälkeen esimerkiksi sitä mieltä, että poliittisia nuorisojärjestöjä ei saa mainostaa yhtenä vaikuttamisen paikkana vaalipaneelissa, koska niissä vaikuttaa "pyrkyreitä". Siis anteeksi mitä? Olen samaa mieltä siitä että ne eivät ole ainoita tai edes tärkeimpiä kanavia vaikuttaa ja oppia ymmärtämään yhteiskuntaa, mutta en myöskään ymmärrä, miksi ne pitäisi näivettää kuoliaaksi vaikenemalla.
4. Oppii siitä, millaista muiden ihmisten elämä on. Tätä tosin tulee loppujen lopuksi yllättävän vähän. Esimerkiksi kansalaisjärjestöjen flaijereita jakaessa keskusteluja syntyy huomattavasti enemmän. Ehkä vaalien alla ehdokkaita on niin paljon kaduilla, että ihmiset eivät jaksa hirveästi inttää asioista joka ehdokkaan kanssa. Se on tietysti yksittäisen, vähemmän tunnetun ehdokkaan kannalta, sääli.
5. Näkee laajemminkin kotikuntaansa - ja isommissa piireissä tietysti koko vaalipiirinsä eri alueita. On hauskaa nähdä esimerkiksi erilaisia tapoja sisustaa kaupungin vuokratalon porraskäytävä. Viherkasvi tasanteella ei maksa paljoa, mutta se voi tehdä yön ja päivän eron viihtyvyyteen. Itse olen ehtinyt käymään katukampanjoimassa mm. Malminkartanossa, Kannelmäessä, Pihlajanmäessä, Viikissä, Laajasalossa, Oulunkylässä, Malmilla, Arabiassa, Vuosaaressa, Sörnäisissä, Lauttasaaressa ja Hakaniemessä. "Luukuttamassa" eli jakamassa vaalilehteäni olen käynyt näiden lisäksi Itä-Pasilassa, Vallilassa, Toukolassa, Pohjois-Haagassa, Pitäjänmäessä ja Konalassa.
6. Saa liikuntaa ja raitista ulkoilmaa. Syödä ehtii ehkä kaksi kertaa päivässä. Tällä menolla olen vaalipäivään mennessä laihduttanut ehkä 2 % niistä kiloista, jotka ehtivät kertyä sinä aikana, kun kaikki aikani meni kampanjan valmisteluun, materiaaleihin perehtymiseen, verkkosivujen tekemiseen, vaalilehden ja esitteiden tuottamiseen sekä vaalikoneisiin vastaamiseen koneen ääressä.
7. Saa yhtä aikaa itsetuntoa ja nöyryytystä. Jotkut täysin tuntemattomat ihmiset tulevat kertomaan sinulle, että olet mahtava tyyppi; jotkut menevät henkilökohtaisuuksiin, jotka voivat olla sattuviakin. Kumpaakin tarvitaan elämässä.
8. Saa toimia, väitellä, innostua ja lannistua ihmisten kanssa, joilla on sama päämäärä. Muistan liian harvoin kertoa kanssaehdokkaille ja tukiryhmälleni, että he ovat kerrassaan mahtavia tyyppejä.
1. Tulee kalliiksi. Koko budjettini on n. 10 400 euroa, josta n. 8000 euroa on ihan omaa rahaa. Noin 6000 euroa noista säästin marras-helmikuussa veronpalautuksista ja 2600 euron kuukausipalkastani. Samalla rahalla saisi jo muutaman kaivon kehitysmaahan. No, ainakin tämä tuottaa motivaation varmistaa, että vihreät edustajat hakevat yhteiseen kampanjaan pistetyille rahoille vastinetta Arkadianmäellä - keitä sinne sitten valitaankaan.
2. Suu kuivaa ja muuttuu robotiksi. Kuten yllä sanoin, vaalikentillä oleminen on paljon enemmän materiaalin jakamista kiireisille, vastentahtoisille ihmisille kuin heidän kanssaan keskustelemista. Ottaisin milloin tahansa mieluummin kiivaan vastaväittäjän kuin puolivälinpitämättömän ohikulkijan, joka heittää lehteni tai esitteeni pari askelta otettuaan maahan, vaikka olen juuri kertonut hänelle selvästi artikuloiden, mistä oli kyse.
3. Elämästä tulee politiikkaa. Pelkään, että jos vaaleihin olisi yli viikko, jotkut tuttavani alkaisivat sanoa suhteitani minuun irti, koska kanssani ei voi puhua kuin politiikasta. (Tämä ei tosin ole harvinaista muutenkaan, mutta korostuu vaalien alla.) Koettakaa kestää, toverit.
4. On ehdokas aina. Olen miettinyt kovasti, onko minulla tämän jälkeen asiaa sitoutumattomiin kansalaisjärjestöihin, joita kuitenkin pidän poliittisena kotinani. Tuskin ainakaan ihan heti voin mennä tapaamaan ministereitä vaikkapa Maan ystävien edustajana. Mutta ehkä minulle löytyy muuta, vähemmän näkyvää puuhaa. Joohan?
5. Ystävät alkavat olla epäluuloisia suhteesi. Vaalien jälkeenkin he saattavat ihmetellä: taasko se on myymässä jotakin?
6. Suhteet muiden puolueiden tyyppeihin rapautuvat. Toistaiseksi olen ollut edelleen hymyilyväleissä tuntemieni ihmisten kanssa, mutta välillä alkaa potuttaa, kun järkevät ihmiset räksyttävät turhasta vain siksi, että tuntevat meidän vievän heidän ääniään. Onneksi tätä henkeä ei ole juuri oman puolueemme sisällä vaan meillä pelataan yhteen pussiin.
Lopuksi: voi päästä kansanedustajaksi. Edustajien työtaakkaa vierestä seuranneena voi sanoa, että parasta siinä puuhassa on, että saa tehdä 14-tuntisia päiviä paremman maailman puolesta. Sehän minua hommassa kiinnostaa. Mutta huonointa taas on, että saa tehdä 14-tuntisia päiviä paremman maailman puolesta. Oras on kirjoittanut hyvin syistä ryhtyä kansanedustajaksi ja syistä olla ryhtymättä.
2007-03-12:
Ehdokkuus vaaleissa: 8 syytä puolesta ja 6 vastaan
Onko ehdokkuus kivaa vai kamalaa? Se on kumpaakin.
Puolesta
1. Oppii uusia asioita. Jos haluat kymmenien etujärjestöjen vaalimateriaalia kotiisi sekä perehtyä vaikkapa maa- ja metsätalousmaan kiinteistöverotukseen, eläkkeiden verotukseen ja suomalaiseen eläkejärjestelmään, kannattaa lähteä ehdolle. Jo erilaisia vaalikoneita on niin paljon, että kaikkiin ei kukaan kykene vastaamaan perehtymättä hieman taustoihin.
2. Oppii ennakkoluulottomammaksi ihmisten suhteen. Kuten useimmat ihmiset, myös minä sorrun ajoittain luokittelemaan ihmisiä kivoihin ja ei-kivoihin tyyppeihin heidän puheidensa ja käytöksensä perusteella. Yllätys voi olla kova, kun samainen tyyppi lähettää viestin ja kertoo "emme ajattele ihan joka asiasta samoin, mutta olen niin monesta asiasta samaa mieltä ja olet niin hyvä tyyppi, että aion kyllä äänestää sinua. Ja jakaisin mieluusti vaikka esitteitäsi!" Siinä vaiheessa on viimeistään pakko opetella uudestaan kuuntelemaan tätä toista.
3. Oppii ennakkoluulottomammaksi puolueiden suhteen. Olen inhonnut Kokoomusta siitä asti, kun olin näin pieni. Silti vaalipaneeleissa on ollut pakko huomata se Kokoomuksen toinen puoli: esimerkiksi Kokoomusnuorten puheenjohtajan Tuomas Nurmelan kanssa voi olla huomattavan sivistyneesti ja reilusti eri mieltä. Tuomas kuuntelee, mitä hänelle sanotaan, perustelee oman kantansa, ja sitten voimme todeta että meillä on eri analyysi tilanteesta ja ehkä joissain asioissa eri arvot. Kuten kaveri tässä taannoin totesi, "on käsittämätöntä, miten järkevät ihmiset voivat päätyä niin kamalaan puolueeseen kuin Kokoomus".
Samaa ei voi sanoa kaikista muista tovereista, joiden kanssa minulla on ehkä yhteisempi politiikka. Välillä räksytys yltyy aika tyhjänpäiväisen oloiseksi ja aika opportunistiseksikin. Ja sitten on näitä ihmisiä, jotka ovat paneelien jälkeen esimerkiksi sitä mieltä, että poliittisia nuorisojärjestöjä ei saa mainostaa yhtenä vaikuttamisen paikkana vaalipaneelissa, koska niissä vaikuttaa "pyrkyreitä". Siis anteeksi mitä? Olen samaa mieltä siitä että ne eivät ole ainoita tai edes tärkeimpiä kanavia vaikuttaa ja oppia ymmärtämään yhteiskuntaa, mutta en myöskään ymmärrä, miksi ne pitäisi näivettää kuoliaaksi vaikenemalla.
4. Oppii siitä, millaista muiden ihmisten elämä on. Tätä tosin tulee loppujen lopuksi yllättävän vähän. Esimerkiksi kansalaisjärjestöjen flaijereita jakaessa keskusteluja syntyy huomattavasti enemmän. Ehkä vaalien alla ehdokkaita on niin paljon kaduilla, että ihmiset eivät jaksa hirveästi inttää asioista joka ehdokkaan kanssa. Se on tietysti yksittäisen, vähemmän tunnetun ehdokkaan kannalta, sääli.
5. Näkee laajemminkin kotikuntaansa - ja isommissa piireissä tietysti koko vaalipiirinsä eri alueita. On hauskaa nähdä esimerkiksi erilaisia tapoja sisustaa kaupungin vuokratalon porraskäytävä. Viherkasvi tasanteella ei maksa paljoa, mutta se voi tehdä yön ja päivän eron viihtyvyyteen. Itse olen ehtinyt käymään katukampanjoimassa mm. Malminkartanossa, Kannelmäessä, Pihlajanmäessä, Viikissä, Laajasalossa, Oulunkylässä, Malmilla, Arabiassa, Vuosaaressa, Sörnäisissä, Lauttasaaressa ja Hakaniemessä. "Luukuttamassa" eli jakamassa vaalilehteäni olen käynyt näiden lisäksi Itä-Pasilassa, Vallilassa, Toukolassa, Pohjois-Haagassa, Pitäjänmäessä ja Konalassa.
6. Saa liikuntaa ja raitista ulkoilmaa. Syödä ehtii ehkä kaksi kertaa päivässä. Tällä menolla olen vaalipäivään mennessä laihduttanut ehkä 2 % niistä kiloista, jotka ehtivät kertyä sinä aikana, kun kaikki aikani meni kampanjan valmisteluun, materiaaleihin perehtymiseen, verkkosivujen tekemiseen, vaalilehden ja esitteiden tuottamiseen sekä vaalikoneisiin vastaamiseen koneen ääressä.
7. Saa yhtä aikaa itsetuntoa ja nöyryytystä. Jotkut täysin tuntemattomat ihmiset tulevat kertomaan sinulle, että olet mahtava tyyppi; jotkut menevät henkilökohtaisuuksiin, jotka voivat olla sattuviakin. Kumpaakin tarvitaan elämässä.
8. Saa toimia, väitellä, innostua ja lannistua ihmisten kanssa, joilla on sama päämäärä. Muistan liian harvoin kertoa kanssaehdokkaille ja tukiryhmälleni, että he ovat kerrassaan mahtavia tyyppejä.
Vastaan
1. Tulee kalliiksi. Koko budjettini on n. 10 400 euroa, josta n. 8000 euroa on ihan omaa rahaa. Noin 6000 euroa noista säästin marras-helmikuussa veronpalautuksista ja 2600 euron kuukausipalkastani. Samalla rahalla saisi jo muutaman kaivon kehitysmaahan. No, ainakin tämä tuottaa motivaation varmistaa, että vihreät edustajat hakevat yhteiseen kampanjaan pistetyille rahoille vastinetta Arkadianmäellä - keitä sinne sitten valitaankaan.
2. Suu kuivaa ja muuttuu robotiksi. Kuten yllä sanoin, vaalikentillä oleminen on paljon enemmän materiaalin jakamista kiireisille, vastentahtoisille ihmisille kuin heidän kanssaan keskustelemista. Ottaisin milloin tahansa mieluummin kiivaan vastaväittäjän kuin puolivälinpitämättömän ohikulkijan, joka heittää lehteni tai esitteeni pari askelta otettuaan maahan, vaikka olen juuri kertonut hänelle selvästi artikuloiden, mistä oli kyse.
3. Elämästä tulee politiikkaa. Pelkään, että jos vaaleihin olisi yli viikko, jotkut tuttavani alkaisivat sanoa suhteitani minuun irti, koska kanssani ei voi puhua kuin politiikasta. (Tämä ei tosin ole harvinaista muutenkaan, mutta korostuu vaalien alla.) Koettakaa kestää, toverit.
4. On ehdokas aina. Olen miettinyt kovasti, onko minulla tämän jälkeen asiaa sitoutumattomiin kansalaisjärjestöihin, joita kuitenkin pidän poliittisena kotinani. Tuskin ainakaan ihan heti voin mennä tapaamaan ministereitä vaikkapa Maan ystävien edustajana. Mutta ehkä minulle löytyy muuta, vähemmän näkyvää puuhaa. Joohan?
5. Ystävät alkavat olla epäluuloisia suhteesi. Vaalien jälkeenkin he saattavat ihmetellä: taasko se on myymässä jotakin?
6. Suhteet muiden puolueiden tyyppeihin rapautuvat. Toistaiseksi olen ollut edelleen hymyilyväleissä tuntemieni ihmisten kanssa, mutta välillä alkaa potuttaa, kun järkevät ihmiset räksyttävät turhasta vain siksi, että tuntevat meidän vievän heidän ääniään. Onneksi tätä henkeä ei ole juuri oman puolueemme sisällä vaan meillä pelataan yhteen pussiin.
Puolesta ja vastaan.
Lopuksi: voi päästä kansanedustajaksi. Edustajien työtaakkaa vierestä seuranneena voi sanoa, että parasta siinä puuhassa on, että saa tehdä 14-tuntisia päiviä paremman maailman puolesta. Sehän minua hommassa kiinnostaa. Mutta huonointa taas on, että saa tehdä 14-tuntisia päiviä paremman maailman puolesta. Oras on kirjoittanut hyvin syistä ryhtyä kansanedustajaksi ja syistä olla ryhtymättä.
Kelpaako lobbaaminen aktivismiksi?
Vaaliesitteestäni oli päätynyt sitaatti lauantain Hesariin. Sitaatti kuuluu näin "Ympäristöaktivisti: tavannut ministereitä ja kansanedustajia". Hups. Olisi ehkä pitänyt käyttää vaikkapa sanaa "lobannut" väärinymmärrysten välttämiseksi. Ministereitähän voi vaalien alla tavata kadulla kävelemällä aina oksettamiseen asti.
Esitteessä (löytyy materiaalisivuilta) koko kohta kuului näin: "ympäristöaktivisti: tavannut ministereitä ja kansanedustajia, ollut kuultavana valiokunnissa; kerännyt viestejä ja maannut kadulla; puhunut kouluissa ja tehnyt julkaisuja".
Jäin pohtimaan, mikä HS:n mielestä lauseessa oli hassua. Onko ministeri Pekkarisen tapaaminen päästökaupan alkujaosta ja kansainvälisistä ilmastosopimuksista keskustelemiseksi tai ministeri Saarelan tapaaminen nuorten aktivoimisen merkeissä niin passiivista toimintaa, että pitäisi nimetä itsensä ympäristöpassivistiksi? Onko eduskunnan ympäristövaliokunnassa kuultavana käyminen aktivismia vain, jos asettuu eduskunnan käytäville makaamaan ja huutaa "vää! vää! vää! markkinatalous on LOPETETTAVA!"? Hmh.
Minulle lobbaaminen kabineteissa sekä toisenlainen näkyminen kaduilla kuuluvat jotenkin yhteen. Kaduilla herätellään ihmisiä ja pyritään saamaan joku viesti median kautta läpi tai kerätään kansalaisten viestejä päättäjille; Arkadianmäellä käydään sitten vaikuttamassa niihin käytännön päätöksiin. Eri tilanteisiin sopivat eri keinot.
Slogan
Myös sloganini ("Idealistin arvot, realistin keinot") on päätynyt arvostelun hampaisiin. Arvostelu on toki tervetullutta, toivottavasti sen pohjalta saa tehtyä jatkossa parempaa ja ennen muuta selkeämpää kampanjaa.
Olen yrittänyt käyttää vähän erilaisia soundbiteja erilaisissa tilanteissa, kuten mainoksistani näkee. Itse olisin digannut jostain temaattisemmasta iskulauseesta, kuten "Kestävää hyvinvointia ilmastonsuojelulla" tai "Viileää asiaa ilmaston puolesta", jotka kertoisivat myös tavoitteistani jotakin. Tukiryhmän ja kanssaehdokkaiden äänet puolsivat kuitenkin nyt valittua niin vahvasti, että päädyin käyttämään sitä.
Muita pohdittuja olivat mm.: "Ihanne ja käytäntö yhdessä", "Idealistin arvot, kyynikon keinot"; "Ota riski, rakastu ilmastonsuojeluun", "Ilmastotekojen politiikkaa", "Energiansäästöä ja uusiutuvaa energiaa", "Ilmastonsuojelua ennen ja jälkeen vaalien" (käytetty käyntikortissa), "Ilmastonsuojelu lisää hyvinvointia", "Positiivinen ilmastonmuutosvastarinta"; "Ota riski, rakastu oikeudenmukaisuuteen", "Oikeudenmukaisuutta vaalien jälkeenkin".
Ja sitten seuraa kevennys. Viime kesänä sain myös tällaisia ehdotuksia: "Nyt loppui leikki, sanoi Korpelan Heikki.", "Hah-hah-haa, Heikki ali Hassan!", "En ole mikään öljyheikki.", "Heikki sikseen!", "Tämä on Heikin asia.". En tiedä, miksei kukaan ehdottanut "Tulee kuin legometroa". On ehkä parempi, etten paljasta ehdottajan henkilöllisyyttä. Viime kesänä nimittäin pohdin kyllä useampaan otteeseen, onko tukijoukoissani Espoon surrealistisen kanantasavallan dadaistipuolueen agentteja, ja pelkään, että dadaistien kosto paljastuneille kaksoisagenteilleen voi olla kauhea. Luultavasti rangaistus on esittää pettureille John Travoltan "Staying alivea" uudestaan ja uudestaan sekä näyttää otteita Vanhasen hallituksen ilmasto-"politiikasta".
Ennakkosensuurin ongelmat verkossa
Lauantain Helsingin Sanomissa Ficixin (suomalainen Internet-runkoverkko/yhdysliikenne) johtaja intoili verkkoliikenteen rajoitusten puolesta, mikä kylmäsi hieman. Tarkoittikohan johtaja todella, että he haluavat alkaa filtteröimään Ficixin päässä epäilyttäviä sivuja pois? Tietysti olisi kivaa, jos verkosta saisi kevyesti suodatettua laittomat, vaaralliset, moraalittomat, huonot, typerät ja väärät ajatukset pois. Asiassa on vain kaksi mutkaa. Ensinnäkin: pahimpia sisältöjä, kuten lapsipornoa, on aidosti todella vaikeaa suodattaa pois. Hankkikaa käsiinne lapsilukko ja kokeilkaa. Toisekseen: suodattimet kyllä blokkaavat asiallisia sisältöjä vahingossa - ja usein muun muassa keskustelut suodattimista itsestään. Verkon toiminta kuitenkin perustuu avoimuuteen ja sananvapauteen, ei ennakkosensuuriin, siinä missä (ja oikeastaan vielä vahvemmin) kuin kirjojen julkaisemisen. Katsokaa nyt Kiinan meininkiä.
Siinä Ficixin pomo on oikeassa, että todellisiin ongelmiin pitää reagoida. Ratkaisu ei kuitenkaan ole ennakkosensuuri, vaan laitonta sisältöä levittävien tahojen jäljittäminen sisällön julkaisemisen jälkeen. Tähän tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä. Valitettavasti yhteistyö on väistämättä hidasta, sillä Saudi-Arabian, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Suomen käsitykset siitä, minkä pitää olla sallittua ja minkä ei, ja kuka maksaa valvonnan, ovat aika erilaiset. Se on silti ainoa järkevä ja toimiva tie.
>>
Eilen piti käydä rentoutumassa Kahvikantaatin parissa Cafe Engelissä, mutta vaikka olin varttia vaille paikalla, kahvila oli jo tupaten täynnä. Huomasin vasta kotiin päästyäni, että klo 17 oli jo alkanut Pekka Haaviston tukiryhmän kokous samassa paikassa. Ilmankos olikin täyttä. ;-) Kahvikantaatti on Bachin viritelmä BWV 211, yksi hänen harvoista "maallisista kantaateistaan". Siinä ilkutaan kahvin kiroja varsin hauskasti. Harmi, että Bachilla ei ollut tilaisuutta virittää heppaista huumorintajuaan henkevämpiin kantaatteihin protestanttisen kirkon synkistelyn ikeessä. Kahvikantaatin levytyksistä suosittelen Emma Kirkbyn laulamaa versiota.
Kävinkin siis toverini kanssa katsomassa Kohti etelää -elokuvan. Haitilaisten viihdykepoikien ja yhdysvaltalaisten rikkaiden rouvien kohtaamisista kertova elokuva oli kauniisti kuvattu, mutta juoni melko kliseinen ja henkilöhahmot tuntuivat yllätyksettömiä ja viime kädessä vähän pinnallisia. Ehkä arvioni olisi toinen, jos en olisi nukahtanut pari kertaa hetkeksi kesken kaiken. Elokuva teatterissa raskaalla univelalla on aina huono valinta... (Ja pliis, ei vinoiluja Kimmo Sasista. Inhimillisen tragedian sotkeminen politiikkaan on minusta enemmän kuin mautonta.) Myönnän kyllä, että loskaisten kelien keskeltä sekä hartia- ja jalkasäryn ääreltä teki vähän mieli aurinkoon palmujen katveeseen palveltavaksi. Nurmikko on tietysti aina vihreämpää toisella puolella (huomaattehan taitavan "ruoho"-sanan väistämisen!), joten luultavasti tylsistyisin oikeasti piakkoin.
Uusi tuttavuus löytyi homppeleiden "gaydar"-palvelusta. Minulla on näihin kaveripalveluihin vähän kaksijakoinen suhde. Toisaalta palveluista löytyvät sukuelinten kuvat (jotka nykyään saa tosin onneksi piilotettua helposti) tuntuvat minusta näin kauniisti sanottuna aika etovilta, vaikka en niitä sen enempää haluakaan moralisoida. Toisaalta porukassa liikkuu myös fiksuja, mukavia ihmisiä, jotka etsivät uusia ystäviä. Ihmiselle, joka ei juuri pidä bileistä ja jolle kaikkinainen small talk on äärettömän vaikea harrastus muissakin yhteyksissä, järjestöjen lisäksi verkko on ihan mukava tapa tutustua ihmisiin. Sitä kautta löytämiensä uusien potentiaalisten kaverien kanssa voi vaikkapa vain kävellä kaupungilla ilman, että tarvitsee koko ajan hölöttää turhia, jos ei siltä tunnu. Lainatakseni eilen illalla lukemaani unikirjaa, Ursula K. Le Guinin "Wizard of Earthseata": "To hear, one must be silent". Ja ehkä joskus kuuntelemiseen tarvitaan kaksi hiljaista.
Tarkoitus oli tämän jälkeen mennä vainoamaan ihmisparkoja Kuudennen linjan Avaruusdiskon eteen flaijereillani, mutta oikeassa jalassa alkoi tuntua liian pahoja rasitusoireita. Samanlaisia kuin viimeksi asuessani 18-vuotiaana Tampereella, jolloin lääkäri sanoi minulle lopulta aika tiukkaan sävyyn, että 6 kilometrin koulumatkojen kävely on sitten tästä lähin kielletty. Muistan hämärästi, että minulla ei ollut tiukasta sävystä huolimatta varaa bussilippuun, mutta en sitä, miten lopulta ratkaisin ongelman. Ainakin vähensin lopulta silloin päivittäistä uimista. Tänä aamuna lepo, särkylääke ja kylmävoide tuntuivat oikeilta ratkaisulta; nyt jaksan ehkä käydä viemässä uutta Viilentäjä-lehteäni Suomenlinnaan ja nauttia samalla kävelystä talvi-ilmassa.
Porraskäytävien juokseminen ja kaduilla talsiminen - erityisesti hissittömien korkeahkojen talojen - on ollut ihan mukavaa fyysistä vaihtelua koneen ääressä kököttämiseen. Kaduilla olen harmitellut lähinnä sitä, että keskusteluihin pääsee loppujen lopuksi melko vähän. Ne harvat, joita on päässyt käymään, ovat tosin olleet enimmäkseen kivoja ja positiivisia. Ehkä tulevissa vaaleissa olen taas jo vähän tunnetumpi ja minua pysäytellään tentattavaksi vähän kuin Pekka Haavistoa konsanaan. ;-)
Olen yrittänyt kiertää Helsingin Vihreiden Elcat-sähköautokiertueen mukana eri puolilla kaupunkia, koska minusta on tärkeää, että Vihreiltä voi kysellä asioita ja että kerromme ajatuksistamme muuallakin kuin joillain "ydinkannatusalueillamme" (mm. keskustassa, Kalliossa, Viikissä ja Käpylässä). En tiedä, tuoko tämä lyhyt projekti vielä suunnatonta äänivyöryä, mutta ehkä se jättää ainakin vähän ajatuksia itämään, joista voi hiljalleen versoa uusia vihreitä ideoita ja kontakteja, jotka ovat minusta vielä monin verroin tärkeämpiä. Päiväni ovat pääasiassa alkaneet herätyksellä 04.30-05.30 aikoihin, ja kotiin olen päässyt nukkumaan 22 aikoihin. Täytyy myöntää, että tykkään tällaisista "kaikki tai ei mitään" -projektista, kunhan ne eivät kestä kohtuuttoman pitkään. Onneksi ja valitettavasti vaalit ovat pian ohi. :-)
Demaritutkija Ville Kopra julkaisi raporttinsa perustulosta toissaviikolla. Lukaisin raportin saman tien koneelta ja kirjoitin siitä joitain ajatuksia ylös, mutta ehdin siistimään niitä verkkoon vasta nyt. Perusongelma raportissa on se, että vaikka se tunnistaa ihan oikeasti tärkeitä ongelmia, se ei pysty esittämään esimerkiksi kouluttamattomien nuorten syrjäytymiseen tai pätkätyöläisten, apurahatutkijoiden, yrittäjien ja freelancereiden arkeen oikein perustuloa parempaakaan vaihtoehtoa.
Kuten missä tahansa sosiaaliturvajärjestelmässä, myös perustulomalleissa on tietysti aukkoja. Siksi tarvitaan myös muita sosiaaliturvajärjestelmiä, ja erityisesti tarvitaan sosiaalityöntekijöitä. Heidän pitäisi voida käyttää enemmän aikaa ja energiaa ihmisten elämänhallinnan tukemiseen sekä koulutus- ja työmahdollisuuksien löytämiseen kuin siihen, että yritetään arpoa, mihin luokitukseen ihmiset kuuluvat ja voidaanko keksiä joku byrokraattinen syy evätä vaikkapa tulottomalta tutkijalta työttömyysturva siksi, että tämä "työllistyy omassa työssään".
Korjausehdotukset ovat enemmän kuin tervetulleita.
Kirjaan tähän pituuden vuoksi kuitenkin vain hauskimmat tarkat havainnot raportista:
1. Raportissa väitetään, että New Jerseyn perustulokokeilussa avioerot lisääntyivät, koska naiset eivät enää olleet niin riippuvaisia miehistään.
Tästä kärkevästi esitetystä huomautuksesta voinee päätellä jotain demarien ihannemaailmasta. Samaan aikaan korostetaan naisten ja miesten tasa-arvoa.
Leikittelin hetken aikaa seuraavalla ajatuksella: oletetaan, että naiset eivät raportoi kaikkia tietoonsa tulevia väkivaltatapauksia, koska ovat taloudellisesti niin riippuvaisia miehistään. Kun riippuvuus vähenee, tilastoitu väkivalta kasvaa. Onko johtopäätös se, että perustulo lisää väkivaltaa?
New Jerseyn "ongelmat" johtuivat muuten siitä, että tilanteesta, jossa ei ollut perusturvaa, hypättiin tilanteeseen, jossa oli perustulo. Mihin tahansa perusturvajärjestelmään äkillisesti siirtyminen vähentää tietysti ihmisten innokkuutta olla millaisissa töissä tahansa, erityisesti aluksi. Tämä on aivan erilainen skenaario kuin siirryttäessä suomalaisessa sosiaaliturvajärjestelmässä nykytilasta perustulomalliin.
2. Raportin vastaus lapsiperheiden köyhyyteen on tulevaisuusrahasto.
Siihen kerjätään ensin yrityksiltä ja säätiöiltä ja veteraanijärjestöiltä rahaa, jotta voimme kustantaa jokaiselle lapselle 400 euroa säätiöityä rahaa. Lapsi saa rahaan hallinnan, kun täyttää 16. Sama raportti syyttää perustulointoilijoita talouskasvun jarruttamisesta. Tuskin talous rahastoissa mihinkään kasvaa, ellei sitä sijoiteta.
(Toisaalla raportissa perustulo haukutaan siksi, että joskus ennen aikojen alkua Friedman on ehdottanut perustulon päälle hyväntekeväisyyshömppää korvaamaan asiallista tarvesidonnaista sosiaaliturvaa.)
Suomessa on tehty puolustuspoliittinen selonteko, joka tunnistaa aivan oikein uusia turvallisuusuhkia ja myöntää, että maailma on muuttunut. Selonteossa on kuitenkin tehty tilanteesta omituiset johtopäätökset: vastataan uusiin ongelmiin vanhoilla välineillä. Perinteisestä rajapuolustuksesta eli Inarin metsien suojelemisesta venäläisten tai marsilaisten hyökkäykseltä on pidettävä kiinni. Oma kantani on, että laitetaan vähemmän rahaa omiin aseisiin, luovutaan miinoista kokonaan, ja satsataan toisaalta eriarvoisuuden vähentämiseen ja toisaalta yhteiseen eurooppalaiseen puolustukseen. Meidän ei ole mikään pakko korvata vanhoja asejärjestelmiä kalliimmilla ja tappavammilla, jos emme itse niin päätä. Tuetaan mieluummin kansainvälistä työtä miinojen vähentämiseksi kaikkialla, missä voidaan. Jos rikkaat maat eivät tähän suostu, eivät varmasti köyhätkään.
Jotkut uhkaavat tällöin "sotilaallisella tyhjiöllä". En ymmärrä. Tämä pätee ehkä Taiwanissa, mutta ei sotia käydä hyvin vuoksi. Niitä käydään resurssien saamiseksi ja sisäpoliittisista syistä. Suomen tärkeimmät nykypäivän resurssit ovat osaamisemme, teknologiamme ja kauppasuhteemme, joita ei sotimalla saa. Lisäksi on vaikea kuvitella tilannetta, jossa hyökkäys Suomea vastaan ei aiheuttaisi hyvin vahvoja vastatoimia muilta EU-mailta. Eiköhän siinä ole "uskottavaa puolustusta" tarpeeksi.
Eri asia on se, että vaikka olen pasifisti ja kannatan hallittua, suunnitelmallista kansainvälistä aseistariisuntaa, kansanmurhat saa ja pitää minusta estää. On helppoa sanoa, että ongelmat pitää ehkäistä ennalta, ja niin tietysti pitääkin. Mutta kun maito on maassa, se ei enää auta. EU tarvitsee joukkoja, jotka pystyvät toimimaan YK:n peruskirjan hengessä silloinkin, kun epädemokraattinen turvallisuusneuvosto on kykenemätön toimimaan. Samaan aikaan pitää tietysti varmistaa, että EU itse ei lähde "syrjäyttämään diktatuureja" ja "vapauttamaan kansoja". Jos haluamme viedä vapautta ja demokratiaa jonnekin, meidän kannattaa tukea tyttöjen koulutusta ja keskiluokan rikastumista rahalla, valtion budjetista. Niin yksinkertaista ja niin haastavaa se on.
Tiistaina olin osoittamassa mieltäni huippuyliopistohanketta vastaan (ja jaoin flaijereitani mielenosoituksen jälkeen siitä poistuville). Hankkeessa Raimo Sailas ehdottaa taideteollisen, kauppakorkean ja TKK:n yhdistämistä. En vastusta kaikkea hallinnollista yhdistämistä kategorisesti, mutta en pidä myöskään nyt pöydällä olevaa hanketta hyvänä ideana.
Ensinnäkin, korkeakoulujen keskeinen ongelma on se, että tutkimukseen ja opetukseen ei ole riittävästi resursseja. Opettajia on liian vähän oppilasta kohden ja heiltä puuttuu pedagogista pätevyyttä. Tämä tilanne ei ratkea sillä, että samaa rahapottia siirretään pieniltä yksiköiltä yhdelle suurelle. Se ei parane silläkään, että otetaan lisää ulkopuolista rahoitusta, kahdesta syystä: a) ulkopuolista rahoitusta on osattava hankkia ja myydä fiksusti. Tutkijatoverini kertovat, että monet tutkimusprojektit ovat nykyään alihinnoiteltuja eivätkä siis maksa itseään takaisin. b) nykyisillä arvovalinnoilla korkeakoulujen rahoitusta pienennetään suoraan sitä mukaa, kun ne saavat rahaa ulkopuolelta. Koulutuksen resurssit ovat yksi asia, jossa on valittava lyhytnäköisten veronkevennysten ja pidemmän aikavälin hyvinvoinnin sekä kilpailukyvyn kehittämisen väliltä - unohtamatta sivistystä ja taidetta.
Puhe innovaatioista on aika tyhjää, jos ei ole aikaa ajatella ja mahdollisuuksia kyseenalaistaa. Ei pidä asettaa ajattelutyötä, raakaa tutkimustyötä ja tutkimusten hyödyntämistä vastakkain, vaan miettiä, miten voidaan lisätä resursseja niihin kaikkiin ottamatta miltään pois.
Toisekseen, anjoviksesta, ketsupista ja kermavaahdosta tulee luultavasti aika pahanmakuinen sotku. (Ei, en ole kokeillut enkä halua.) Taidekorkeakoulujen yhdistäminen keskenään olisi luultavasti ihan fiksua. Sen sijaan taideteollisen korkeakoulun siirtäminen kauppakorkean ja TKK:n alaisuuteen on typistämässä taideteollisen pelkäksi "muotoiluksi". Tämä lähtökohta näkyy myös Sailaksen raportissa. Taideteollinen itse asiassa pärjää kansainvälisessä vertailussa hyvin Samoin, jos miettii Suomen kokoa ja yliopistojen määrää kansainvälisesti, meidän yliopistomme ovat itse asiassa melko korkealla vertailuissa. Ylipäätään kansainvälisesti tutkimusten lainausvertailuja sekä oppimistyytyväisyys- ja tulosvertailuja on järkevää tehdä eri oppialojen ja -aineiden sisällä, mutta ei välttämättä korkeakoulujen välillä. Kysymys "onko Helsingin yliopisto parempi kuin paikan X yliopisto" on suunnilleen yhtä järkevä kuin "onko kaupunki A parempi kuin kaupunki B" tai "onko omena parempi kuin banaani".
Kolmannekseen, yhteiskunnan eri sektoreiden (esimerkiksi elinkeinoelämä, kansalaisjärjestöt, julkishallinto) edustajien kutsuminen mukaan yliopiston kehittämiseen on hyvä asia, mutta tiedettä ja taidetta pitää jatkossakin tehdä ensisijaisesti tieteen ja taiteen näkökulmasta. Ulkopuolisten edustajien määrä hallituksessa pitää siis olla kohtuullinen verrattuna korkeakoulun omiin edustajiin. Kun päämääränä on hyvä tiede, saamme hyvän perustan, jonka päälle voi sitten rakentaa myös "yliopistojen kolmatta tehtävää".
2007-03-10:
Kuluneen viikon kaikki kolme ajatusta...
Kirjoitan nyt armaalle päiväkirjalleni ja sen kuvitteelliselle yleisölle samalla kertaa kaikki viikon aikana olleet kolme ajatusta. (Niiden nimet ovat käytännössä, onneksi ja valitettavasti, "vaalit", "vaalit" ja "vaalit". Valitettava tosiasia on, että vaalien alla on aidosti vaikeaa ehdokkaana elää muuta elämää tai ajatella muita asioita, vaikka se saattaa ystävistä ja potentiaalisista äänestäjistäkin näyttää oudolta ja tympeältä.)
Kahvikantaatti / Kohti etelää
Eilen piti käydä rentoutumassa Kahvikantaatin parissa Cafe Engelissä, mutta vaikka olin varttia vaille paikalla, kahvila oli jo tupaten täynnä. Huomasin vasta kotiin päästyäni, että klo 17 oli jo alkanut Pekka Haaviston tukiryhmän kokous samassa paikassa. Ilmankos olikin täyttä. ;-) Kahvikantaatti on Bachin viritelmä BWV 211, yksi hänen harvoista "maallisista kantaateistaan". Siinä ilkutaan kahvin kiroja varsin hauskasti. Harmi, että Bachilla ei ollut tilaisuutta virittää heppaista huumorintajuaan henkevämpiin kantaatteihin protestanttisen kirkon synkistelyn ikeessä. Kahvikantaatin levytyksistä suosittelen Emma Kirkbyn laulamaa versiota.
Kävinkin siis toverini kanssa katsomassa Kohti etelää -elokuvan. Haitilaisten viihdykepoikien ja yhdysvaltalaisten rikkaiden rouvien kohtaamisista kertova elokuva oli kauniisti kuvattu, mutta juoni melko kliseinen ja henkilöhahmot tuntuivat yllätyksettömiä ja viime kädessä vähän pinnallisia. Ehkä arvioni olisi toinen, jos en olisi nukahtanut pari kertaa hetkeksi kesken kaiken. Elokuva teatterissa raskaalla univelalla on aina huono valinta... (Ja pliis, ei vinoiluja Kimmo Sasista. Inhimillisen tragedian sotkeminen politiikkaan on minusta enemmän kuin mautonta.) Myönnän kyllä, että loskaisten kelien keskeltä sekä hartia- ja jalkasäryn ääreltä teki vähän mieli aurinkoon palmujen katveeseen palveltavaksi. Nurmikko on tietysti aina vihreämpää toisella puolella (huomaattehan taitavan "ruoho"-sanan väistämisen!), joten luultavasti tylsistyisin oikeasti piakkoin.
Uusi tuttavuus löytyi homppeleiden "gaydar"-palvelusta. Minulla on näihin kaveripalveluihin vähän kaksijakoinen suhde. Toisaalta palveluista löytyvät sukuelinten kuvat (jotka nykyään saa tosin onneksi piilotettua helposti) tuntuvat minusta näin kauniisti sanottuna aika etovilta, vaikka en niitä sen enempää haluakaan moralisoida. Toisaalta porukassa liikkuu myös fiksuja, mukavia ihmisiä, jotka etsivät uusia ystäviä. Ihmiselle, joka ei juuri pidä bileistä ja jolle kaikkinainen small talk on äärettömän vaikea harrastus muissakin yhteyksissä, järjestöjen lisäksi verkko on ihan mukava tapa tutustua ihmisiin. Sitä kautta löytämiensä uusien potentiaalisten kaverien kanssa voi vaikkapa vain kävellä kaupungilla ilman, että tarvitsee koko ajan hölöttää turhia, jos ei siltä tunnu. Lainatakseni eilen illalla lukemaani unikirjaa, Ursula K. Le Guinin "Wizard of Earthseata": "To hear, one must be silent". Ja ehkä joskus kuuntelemiseen tarvitaan kaksi hiljaista.
Vihaiset jalat
Tarkoitus oli tämän jälkeen mennä vainoamaan ihmisparkoja Kuudennen linjan Avaruusdiskon eteen flaijereillani, mutta oikeassa jalassa alkoi tuntua liian pahoja rasitusoireita. Samanlaisia kuin viimeksi asuessani 18-vuotiaana Tampereella, jolloin lääkäri sanoi minulle lopulta aika tiukkaan sävyyn, että 6 kilometrin koulumatkojen kävely on sitten tästä lähin kielletty. Muistan hämärästi, että minulla ei ollut tiukasta sävystä huolimatta varaa bussilippuun, mutta en sitä, miten lopulta ratkaisin ongelman. Ainakin vähensin lopulta silloin päivittäistä uimista. Tänä aamuna lepo, särkylääke ja kylmävoide tuntuivat oikeilta ratkaisulta; nyt jaksan ehkä käydä viemässä uutta Viilentäjä-lehteäni Suomenlinnaan ja nauttia samalla kävelystä talvi-ilmassa.
Porraskäytävien juokseminen ja kaduilla talsiminen - erityisesti hissittömien korkeahkojen talojen - on ollut ihan mukavaa fyysistä vaihtelua koneen ääressä kököttämiseen. Kaduilla olen harmitellut lähinnä sitä, että keskusteluihin pääsee loppujen lopuksi melko vähän. Ne harvat, joita on päässyt käymään, ovat tosin olleet enimmäkseen kivoja ja positiivisia. Ehkä tulevissa vaaleissa olen taas jo vähän tunnetumpi ja minua pysäytellään tentattavaksi vähän kuin Pekka Haavistoa konsanaan. ;-)
Olen yrittänyt kiertää Helsingin Vihreiden Elcat-sähköautokiertueen mukana eri puolilla kaupunkia, koska minusta on tärkeää, että Vihreiltä voi kysellä asioita ja että kerromme ajatuksistamme muuallakin kuin joillain "ydinkannatusalueillamme" (mm. keskustassa, Kalliossa, Viikissä ja Käpylässä). En tiedä, tuoko tämä lyhyt projekti vielä suunnatonta äänivyöryä, mutta ehkä se jättää ainakin vähän ajatuksia itämään, joista voi hiljalleen versoa uusia vihreitä ideoita ja kontakteja, jotka ovat minusta vielä monin verroin tärkeämpiä. Päiväni ovat pääasiassa alkaneet herätyksellä 04.30-05.30 aikoihin, ja kotiin olen päässyt nukkumaan 22 aikoihin. Täytyy myöntää, että tykkään tällaisista "kaikki tai ei mitään" -projektista, kunhan ne eivät kestä kohtuuttoman pitkään. Onneksi ja valitettavasti vaalit ovat pian ohi. :-)
Kopra ja perustulo
Demaritutkija Ville Kopra julkaisi raporttinsa perustulosta toissaviikolla. Lukaisin raportin saman tien koneelta ja kirjoitin siitä joitain ajatuksia ylös, mutta ehdin siistimään niitä verkkoon vasta nyt. Perusongelma raportissa on se, että vaikka se tunnistaa ihan oikeasti tärkeitä ongelmia, se ei pysty esittämään esimerkiksi kouluttamattomien nuorten syrjäytymiseen tai pätkätyöläisten, apurahatutkijoiden, yrittäjien ja freelancereiden arkeen oikein perustuloa parempaakaan vaihtoehtoa.
Kuten missä tahansa sosiaaliturvajärjestelmässä, myös perustulomalleissa on tietysti aukkoja. Siksi tarvitaan myös muita sosiaaliturvajärjestelmiä, ja erityisesti tarvitaan sosiaalityöntekijöitä. Heidän pitäisi voida käyttää enemmän aikaa ja energiaa ihmisten elämänhallinnan tukemiseen sekä koulutus- ja työmahdollisuuksien löytämiseen kuin siihen, että yritetään arpoa, mihin luokitukseen ihmiset kuuluvat ja voidaanko keksiä joku byrokraattinen syy evätä vaikkapa tulottomalta tutkijalta työttömyysturva siksi, että tämä "työllistyy omassa työssään".
Korjausehdotukset ovat enemmän kuin tervetulleita.
Kirjaan tähän pituuden vuoksi kuitenkin vain hauskimmat tarkat havainnot raportista:
1. Raportissa väitetään, että New Jerseyn perustulokokeilussa avioerot lisääntyivät, koska naiset eivät enää olleet niin riippuvaisia miehistään.
Tästä kärkevästi esitetystä huomautuksesta voinee päätellä jotain demarien ihannemaailmasta. Samaan aikaan korostetaan naisten ja miesten tasa-arvoa.
Leikittelin hetken aikaa seuraavalla ajatuksella: oletetaan, että naiset eivät raportoi kaikkia tietoonsa tulevia väkivaltatapauksia, koska ovat taloudellisesti niin riippuvaisia miehistään. Kun riippuvuus vähenee, tilastoitu väkivalta kasvaa. Onko johtopäätös se, että perustulo lisää väkivaltaa?
New Jerseyn "ongelmat" johtuivat muuten siitä, että tilanteesta, jossa ei ollut perusturvaa, hypättiin tilanteeseen, jossa oli perustulo. Mihin tahansa perusturvajärjestelmään äkillisesti siirtyminen vähentää tietysti ihmisten innokkuutta olla millaisissa töissä tahansa, erityisesti aluksi. Tämä on aivan erilainen skenaario kuin siirryttäessä suomalaisessa sosiaaliturvajärjestelmässä nykytilasta perustulomalliin.
2. Raportin vastaus lapsiperheiden köyhyyteen on tulevaisuusrahasto.
Siihen kerjätään ensin yrityksiltä ja säätiöiltä ja veteraanijärjestöiltä rahaa, jotta voimme kustantaa jokaiselle lapselle 400 euroa säätiöityä rahaa. Lapsi saa rahaan hallinnan, kun täyttää 16. Sama raportti syyttää perustulointoilijoita talouskasvun jarruttamisesta. Tuskin talous rahastoissa mihinkään kasvaa, ellei sitä sijoiteta.
(Toisaalla raportissa perustulo haukutaan siksi, että joskus ennen aikojen alkua Friedman on ehdottanut perustulon päälle hyväntekeväisyyshömppää korvaamaan asiallista tarvesidonnaista sosiaaliturvaa.)
Rypälepommit ja puolustus
Suomessa on tehty puolustuspoliittinen selonteko, joka tunnistaa aivan oikein uusia turvallisuusuhkia ja myöntää, että maailma on muuttunut. Selonteossa on kuitenkin tehty tilanteesta omituiset johtopäätökset: vastataan uusiin ongelmiin vanhoilla välineillä. Perinteisestä rajapuolustuksesta eli Inarin metsien suojelemisesta venäläisten tai marsilaisten hyökkäykseltä on pidettävä kiinni. Oma kantani on, että laitetaan vähemmän rahaa omiin aseisiin, luovutaan miinoista kokonaan, ja satsataan toisaalta eriarvoisuuden vähentämiseen ja toisaalta yhteiseen eurooppalaiseen puolustukseen. Meidän ei ole mikään pakko korvata vanhoja asejärjestelmiä kalliimmilla ja tappavammilla, jos emme itse niin päätä. Tuetaan mieluummin kansainvälistä työtä miinojen vähentämiseksi kaikkialla, missä voidaan. Jos rikkaat maat eivät tähän suostu, eivät varmasti köyhätkään.
Jotkut uhkaavat tällöin "sotilaallisella tyhjiöllä". En ymmärrä. Tämä pätee ehkä Taiwanissa, mutta ei sotia käydä hyvin vuoksi. Niitä käydään resurssien saamiseksi ja sisäpoliittisista syistä. Suomen tärkeimmät nykypäivän resurssit ovat osaamisemme, teknologiamme ja kauppasuhteemme, joita ei sotimalla saa. Lisäksi on vaikea kuvitella tilannetta, jossa hyökkäys Suomea vastaan ei aiheuttaisi hyvin vahvoja vastatoimia muilta EU-mailta. Eiköhän siinä ole "uskottavaa puolustusta" tarpeeksi.
Eri asia on se, että vaikka olen pasifisti ja kannatan hallittua, suunnitelmallista kansainvälistä aseistariisuntaa, kansanmurhat saa ja pitää minusta estää. On helppoa sanoa, että ongelmat pitää ehkäistä ennalta, ja niin tietysti pitääkin. Mutta kun maito on maassa, se ei enää auta. EU tarvitsee joukkoja, jotka pystyvät toimimaan YK:n peruskirjan hengessä silloinkin, kun epädemokraattinen turvallisuusneuvosto on kykenemätön toimimaan. Samaan aikaan pitää tietysti varmistaa, että EU itse ei lähde "syrjäyttämään diktatuureja" ja "vapauttamaan kansoja". Jos haluamme viedä vapautta ja demokratiaa jonnekin, meidän kannattaa tukea tyttöjen koulutusta ja keskiluokan rikastumista rahalla, valtion budjetista. Niin yksinkertaista ja niin haastavaa se on.
Huippuyliopisto
Tiistaina olin osoittamassa mieltäni huippuyliopistohanketta vastaan (ja jaoin flaijereitani mielenosoituksen jälkeen siitä poistuville). Hankkeessa Raimo Sailas ehdottaa taideteollisen, kauppakorkean ja TKK:n yhdistämistä. En vastusta kaikkea hallinnollista yhdistämistä kategorisesti, mutta en pidä myöskään nyt pöydällä olevaa hanketta hyvänä ideana.
Ensinnäkin, korkeakoulujen keskeinen ongelma on se, että tutkimukseen ja opetukseen ei ole riittävästi resursseja. Opettajia on liian vähän oppilasta kohden ja heiltä puuttuu pedagogista pätevyyttä. Tämä tilanne ei ratkea sillä, että samaa rahapottia siirretään pieniltä yksiköiltä yhdelle suurelle. Se ei parane silläkään, että otetaan lisää ulkopuolista rahoitusta, kahdesta syystä: a) ulkopuolista rahoitusta on osattava hankkia ja myydä fiksusti. Tutkijatoverini kertovat, että monet tutkimusprojektit ovat nykyään alihinnoiteltuja eivätkä siis maksa itseään takaisin. b) nykyisillä arvovalinnoilla korkeakoulujen rahoitusta pienennetään suoraan sitä mukaa, kun ne saavat rahaa ulkopuolelta. Koulutuksen resurssit ovat yksi asia, jossa on valittava lyhytnäköisten veronkevennysten ja pidemmän aikavälin hyvinvoinnin sekä kilpailukyvyn kehittämisen väliltä - unohtamatta sivistystä ja taidetta.
Puhe innovaatioista on aika tyhjää, jos ei ole aikaa ajatella ja mahdollisuuksia kyseenalaistaa. Ei pidä asettaa ajattelutyötä, raakaa tutkimustyötä ja tutkimusten hyödyntämistä vastakkain, vaan miettiä, miten voidaan lisätä resursseja niihin kaikkiin ottamatta miltään pois.
Toisekseen, anjoviksesta, ketsupista ja kermavaahdosta tulee luultavasti aika pahanmakuinen sotku. (Ei, en ole kokeillut enkä halua.) Taidekorkeakoulujen yhdistäminen keskenään olisi luultavasti ihan fiksua. Sen sijaan taideteollisen korkeakoulun siirtäminen kauppakorkean ja TKK:n alaisuuteen on typistämässä taideteollisen pelkäksi "muotoiluksi". Tämä lähtökohta näkyy myös Sailaksen raportissa. Taideteollinen itse asiassa pärjää kansainvälisessä vertailussa hyvin Samoin, jos miettii Suomen kokoa ja yliopistojen määrää kansainvälisesti, meidän yliopistomme ovat itse asiassa melko korkealla vertailuissa. Ylipäätään kansainvälisesti tutkimusten lainausvertailuja sekä oppimistyytyväisyys- ja tulosvertailuja on järkevää tehdä eri oppialojen ja -aineiden sisällä, mutta ei välttämättä korkeakoulujen välillä. Kysymys "onko Helsingin yliopisto parempi kuin paikan X yliopisto" on suunnilleen yhtä järkevä kuin "onko kaupunki A parempi kuin kaupunki B" tai "onko omena parempi kuin banaani".
Kolmannekseen, yhteiskunnan eri sektoreiden (esimerkiksi elinkeinoelämä, kansalaisjärjestöt, julkishallinto) edustajien kutsuminen mukaan yliopiston kehittämiseen on hyvä asia, mutta tiedettä ja taidetta pitää jatkossakin tehdä ensisijaisesti tieteen ja taiteen näkökulmasta. Ulkopuolisten edustajien määrä hallituksessa pitää siis olla kohtuullinen verrattuna korkeakoulun omiin edustajiin. Kun päämääränä on hyvä tiede, saamme hyvän perustan, jonka päälle voi sitten rakentaa myös "yliopistojen kolmatta tehtävää".
>>
2007-02-27:
Kokoomuskin ottaa vaalien alla ilmastopolitiikan vauvan askelia
Kokoomuskin on herännyt ilmastovaaleihin. Tuoreessa kannanotossaan Kokoomus kaipaa Suomeen ilmastopolitiikkaa.
Yleisesti ottaen Kokoomus kiertää kaukaa jokseenkin kaikki ne modernit keinot, joita esimerkiksi WWF:n Virtaa tulevaisuuteen -raportti esittää: investointitakuut uusiutuville, energiapalveluyhtiöiden lainoittaminen, reaaliaikainen energiankulutuksen mittaus ja hinnoittelu, energia-avustukset taloihin, sitovat energiansäästösopimukset, energiansäästön toimintaedellytykset kuten poistojen kohtelu ja teknologioiden kilpailuttamis- ja kaupallistamishankkeet. Windfall-verosta tai päästökaupan vastaavasta kehittämisestä ei mainita sanallakaan.
Pääosin Kokoomus haluaa hieman hienosäätää nykyistä järjestelmää tavoilla, josta ei tule kustannuksia - ainakaan muita kuin nousevia energiakustannuksia fossiilisten raaka-aineiden kallistuessa. Ainoana poikkeuksena on uusiutuvan energian tukeminen, josta saa tulla investointitukien muodossa kustannuksia valtiolle, mutta ei esimerkiksi kuluttajille niin, että tuottaja saisi puhtaammasta sähköstä paremman hinnan. (investointitakuu)
Epäselväksi jää, kannattaako Kokoomus kuitenkin investointitakuita (a.k.a. syöttötariffit a.k.a. hintatakuut) turpeelle, jolle ne on jo myönnetty.
Ahkera voisi kaivaa esiin Kokoomuksen edustajien lausumia ja äänestystuloksia eduskunnan pöytäkirjoista. Kokoomuksen kansanedustaja Reijo Paajanen esimerkiksi linjasi vielä marraskuussa 2005, että "esimerkiksi ilmastomuutoksen kannalta uusiutuvista ei ole avuksi".
Lisäksi Kokoomus pistää suhteellisen paljon painoa sellaisille teknologioille, jotka voivat aikanaan olla hyödyllisiä ja joiden kehittäminen on tärkeää, mutta joiden hehkuttaminen poliittisessa paperissa luo väärää turvallisuudentunnetta. Emme voi odottaa vuoteen 2050 ja alkaa vasta sitten vähentää päästöjä hiilidioksidin varastoinnilla tai fuusiolla. Päästöt vaikuttavat ilmakehässä pitkään.
Vihreiden papereista on yleisemmin kopioitu kaikki omaan pirtaan sopiva. Tämä on sopivaa ja suorastaan suotavaa, käyttöä ja levittämistä vartenhan paperit on tehty. Valitettavasti useimmat kaikkein keskeisimmistä konkreettisista toimista on kuitenkin jätetty pois, eikä Kokoomuksen toimenpidelistalla vielä päästä Suomen päästöihin kunnolla käsiksi.
Kaikesta huolimatta: jos nyt ei olisi ilmastovaalit, voisi luulla, että puoluehallituksen ohjelma on jo huomattavasti vähemmän toivoton kuin aiemmat viritelmät. Toivottavasti orastavat askeleet eivät jää viimeisiksi heti, kun vaalit ovat ohi. (Samaan tapaanhan Kokoomus on vaatinut tiukkaa ilmastopolitiikkaa, kun sitä tarvittiin ydinvoiman vuoksi, ja alkanut vastustaa päästövähennyksiä heti, kun ydinvoimaa päätettiin rakentaa.)
Hyvää: Monimuotoisuuden tunnustaminen: "ilmastonmuutoksen torjumiseksi ei ole yhtä keinoa". Hienoa! Puutteita: Se itse keinovalikoima unohtui kertoa: avainsanat "puhtaus, uusiutuvuus, säästäminen ja kierrätys" ei kerro juuri mistään juuri mitään.
Hyvää: Hyvinvointi ei ole samaa kuin energiankulutus: "Ilmastonmuutoksen torjuminen edellyttää talouskasvun ja päästöjen kasvun välisen siteen maailmanlaajuista katkaisemista". Puutteita: Keinot puuttuvat. "Ihmisten elämäntavat ja kulutustottumukset on saatava ja saatettava ilmaston kannalta nykyistä tasapainoisempaan tilaan." Tätä saarnaamallako ne muuttuvat? Ei matalaenergiarakentamisen tukia, ei reaaliaikaista sähkönkulutuksen hinnoittelua, ei tehokkaampia laitestandardeja, ei tukea teollisuuden energiansäästöä tekeville energiapalveluyrityksille, ei ruuhkamaksuja, ei lentoveroa? (Juu, nämä ovat niitä vihreitä keinoja.)
Hyvää: Globaali ongelma, globaali ratkaisu. "Tavoitteena on oltava aidosti globaali ilmastosopimus."Puutteita: Keinot epärealistisia. "Uusiin sitoumuksiin tarvitaan mukaan kaikkia päästöiltään keskeisiä maita ja toimijoita. Tämä tarkoittaa käytännössä myös Yhdysvaltoja, Kiinaa ja Intiaa." Ei tule toteutumaan ennen kuin Yhdysvaltojen hallinto vaihtuu ja Kiina sekä Intia vaurastuvat merkittävästi. Tarvitaan eri osallistumistapoja eri maille, mieluiten adaptiivinen sopimus.
Hyvää: Tasapuolisuus. "Tulevien ilmastosopimusten pelisääntöjen on oltava tasapuolisia kaikille osapuolille."Puutteita: Oikeudenmukaisuudesta ei sanota mitään. Oikeudenmukaisuus ei tarkoita sitä, että Intia ja Kiina vähentävät päästöjään 1-2 tonnista/henki ja Suomi > 10 tonnista/henki.
Hyvää: EU edelläkävijäksi. "Jos kattavaa globaalia ilmastosopimusta ei saada aikaan, on EU:n oltava edelleen suunnannäyttäjä ilmastopolitiikassa." Jes! Puutteellista: Epätäsmällisyys. Paljonko näytetään suuntaa? 1 %? 20 %?
Hyvää: Kilpailukyvystäkin pidettävä huolta. "Samalla on huolehdittava muilla keinoin, että teollisuutemme säilyttää suhteellisen kilpailukykynsä." Puutteita: Yksipuolinen keinovalikoima. Yksi tapa lisätä kilpailukykyä on tukea teollisuuden energiatehokkuutta. Puolet alle kahden vuoden takaisinmaksuajan säästöhankkeista on yhä tekemättä.
Hyvää: Pitkäjänteisyys. "Suomessa on heti ensi vaalikauden alussa valmisteltava nykyistä pidemmälle menevä kansallinen ilmasto- ja energiastrategia, joka luo pohjaa myös EU:n sisäisestä taakanjaosta käytäville neuvotteluille." Mahtavaa! Puutteita: Epätäsmällisyys. Mihin strategiassa pitäisi pyrkiä? Pitäisikö se valmistella ilmaston vai teollisuuden asettamilla reunaehdoilla?
Hyvää: Kehitysmaat ja ilmasto. "Kehitysyhteistyön määrärahoja on lisättävä, jotta niitä voitaisiin kohdentaa myös ilmastonmuutoksen varautumiseen ja ympäristön tilaa parantaviin toimiin. Puutteita: Tarvitaan sekä kehitysyhteistyötä, joka toimii muuttuvassakin ilmastossa eikä pahenna ilmastonmuutosta, että uusia sopeutumisvaroja ja teknologiansiirtoa.
Hyvää: Teknologia. "Euroopan unionin on voimakkaasti ajettava innovaatiopolitiikkaa, joka tähtää uusien ilmastomyönteisten ja tehokkaiden energiateknologioiden kehittämiseen. – – Suomen tulee olla edelläkävijä EU:ssa ja siten koko maailmassa ilmastoteknologian kehittämisessä ja tuotteistamisessa sekä energiatehokkuuden lisäämisessä ja energian säästössä."Puutteita: Miten?
Puutteita: Hiilen talteenotolla ja varastoinnilla (CCS) riemuitseminen. "Fossiilisten polttoaineiden osalta on niiden käytön vähentämisen ohella panostettava voimakkaasti hiilen talteenottoon perustuvan tekniikan kehittämiseen." Toki yritykset voivat panostaa tähän, mutta ilmaston kannalta CCS tulee vääjäämättä liian myöhään ja liian kalliiksi, jotta valtion kannattaisi puuttua tässä vaiheessa siihen. Uusiutuvat ja tehokkuus ovat nopeampi, kestävämpi, varmempi ja kaiken lisäksi halvempi tie. CCS voi ehkä auttaa joskus vuosisadan puolivälin jälkeen viimeisten päästövähennysten tiristämisessä. Vähän samansuuntaista mutta periaatteiltaan kestävämpää haaveilua on suhteessa vetytalouteen.
Puutteita: Vanhanmalliset investointituet. Epävarmoja, rasittavat valtion kukkaroa, valtiojohtoisia, eivät aidosti markkinapohjaisia. Syöttötariffit ovat parempi vaihtoehto.
Puutteita: Ydinvoimalla hekumointi. Olen muualla perustellut, miksi ydinvoima on huono vaihtoehto.
Hyvää: "Tuuli- ja aurinkovoiman osuutta on kasvatettava" Puutteita: Tuulivoima tyrmätty: "merkittävään osaan sähkön kokonaistuotannossa niistä ei vielä ole vaihtelevien sääolosuhteidemme vuoksi". Höpsis. Tuulivoimalla voidaan tuottaa nykyisessä sähköverkossa 10 % pohjoismaisen sähköverkon kapasiteetista. Kts. esim. Holttisen väitöskirja..
Hyvää: Vuotos on sanana kuopattu ja puhuttu rakennetuista vesistöistä. "Vesivoiman käyttöä on lisättävä jo rakennetuissa vesistöissä." Puutteita: Rakennettujen vesistöjen käytön lisäämiselle ei asettu ekologisia ehtoja. "Vesilain ja koskensuojelulain muutoksia on vauhditettava niin, että valtioneuvosto voi päättää merkittävistä hankkeista Ruotsin mallin mukaisesti." Tämä ilmeisesti viittaa edelleen siihen Vuotos-hankkeeseen, josta Kokoomus puhuu lämmöllä viimevuotisessa ilmasto- ja energiapoliittisessa kannanotossaan.
Hyvää: Biopolttoaineet eroteltu toisistaan. "Niin sanotut ensimmäisen sukupolven biopolttoaineet eivät ole nykyisiä fossiilisia polttoaineita ilmastoystävällisempiä. Suomelle luonteva ratkaisu ovat toisen sukupolven biopolttoaineet, ja niistä erityisesti biopohjaiset synteesikaasut."
Hyvää: Bioenergian paikka tunnustettu. Puutteita: Keinot edistää bioenergiaa puuttuvat, ja esim. talojen pienlämmitys jätetty pois. Samaan aikaan kun hehkutetaan yhdyskuntien sähkön- ja lämmöntuotantoa, Jan Vapaavuori tyrmää sen kaupungeissa - ja liioittelee pienhiukkaspäästöjä, vaikka moderneilla ratkaisuilla ne saadaan kuriin. En tiedä, mistä Vapaavuori on vetänyt bioenergialukunsa tai kuvitellut, että puusta on tehtävä ainoa energianlähde – mutta sitäkin enemmän ihmetyttää, kuvitteleeko hän kivihiilen ja maakaasun teleporttaavan Helsinkiin ilman kuljetuksia ja louhintaa? Biomassaa riittää sekä teollisuudelle että energiantuotantoon.
Hyvää: Jätehuollossa tunnustetaan jätteiden synnyn ehkäisyn tärkeys. "Jätteenpolton lisäämisen ohella on huolehdittava edelleen jätteiden kierrätyksen kehittämisestä. Jätehuollon ensisijainen tavoite, jätteen määrän vähentäminen on pitkäjänteinen tavoite" Puutteita: Keinot puuttuvat taas. "Edellyttää kulutustottumuksiin vaikuttavia yksilöiden arjen asennemuutoksia." Miksei saman tien huolehdita verovarojen keräämisestä, tuomioistuinten pyörittämisestä, teiden ja ratojen rakentamisesta ja sopimusten pitävyydestä "asennemuutoksilla"? Ehkä kuitenkin kannattaisi vaikka lisätä panttijärjestelmiä (eikä tuhota niitä), verottaa ja standardoida pakkauksia sekä kehittää kierrätysverkkoa.
Hyvää: Joukkoliikenne. "Joukkoliikenteen houkuttelevuutta ja matkustajamääriä on lisättävä"; "Tulevan hallituksen on tuettava vuosittain vähintään 25 miljoonalla eurolla suurten kaupunkien joukkoliikennettä." Hyvä! Puutteita: Jäämme odottamaan tekoja ja talousarvioaloitteita. Ja erityisesti ruuhkamaksuja. Kuten Tukholman kokeilut osoittavat, joukkoliikenteen "vedon" rinnalle tarvitaan "työntöä" eli ruuhkamaksua. Kumpaakaan ei kannata toteuttaa yksinään.
Hyvää: Kevyt liikenne. "Kevyen liikenteen väylästön tasoa on parannettava erityisesti suurissa keskuksissa." Tämä on oikeasti mahtavaa. Kevyt liikenne (siis: pyöräily, kävely ja muu niitä vastaava lihasvoimin liikkuminen) on Suomessa jostain syystä harrastuksen asemassa. Puutteita: Yhdyskuntarakenteen tiivistäminen unohtui. Kovin moni ei kävele tai edes hölkkää 10 kilometrin päähän automarkettiin. Palvelujen ja ilon aiheiden pitäisi löytyä lähempää ihmisiä.
Hyvää: Autoverotuksen porrastaminen. "Tämä vero porrastetaan polttoaineen kulutuksen ja päästöjen perusteella." Puutteita: Tyhmä kompensointi. "auton hankinnan yhteydessä maksettavaa autoveroa lasketaan selvästi". Milloinkohan ihminen oikeasti harkitsee enemmän (myös hintaa), tankatessaan tai lähtiessään kiiressä suhaamaan autolla vai autoa ostaessaan?
Hyvää: Rakennusten kulutuksen vähentäminen. "Omakotitalojen energiatodistus on hyvä askel tähän suuntaan. Rakentamisen energianormeja on muutoinkin tarkistettava ilmastolle myönteisempään suuntaan." Puutteita: Edelleenkään ei varsinaisia tukia matalaenergiarakentamiseen?
Hyvää: Enemmän aikaa, vähemmän roinaa. "Kulutusta voidaan suunnata ekologisempaan suuntaan" Puutteita: Keinoina vain kotitalousvähennys. Ei verotuksen painopisteen siirtämisestä työn verottamisesta ympäristöveroihin?
Hyvää: Kotitalouksien kulutuksen vähentäminen. "Omakotitalojen sisälämpötilan laskemisella parilla asteella"; "kodinteknisten laitteiden sammuttamisella standby-tilan sijaan" Puutteita: Valistus ja neuvonta ainoina keinoina (tarkemmin: keinoja ei kerrottu). Ihan hyviä nekin, mutta eikö toimistoissa julkishallintoa voisi vaikka velvoittaa lämpötilan säätöihin? Eikö standby-tilojen kulutusta voisi vähentää suoraan itse laitteissa? (Esim. 1 wattiin)
Puutteita: Teollisuuden ja kuntien energiansäästössa vapaaehtoisuus jyrää. "Teollisuutta ja kuntia on kannustettava tekemään nykyistä enemmän vapaaehtoisia energiansäästösopimuksia." Meillähän on jo näitä säästösopimuksia kasapäin. Eikö olisi ennemmin mielekästä, että ellei vapaaehtoisen sopimuksen tavoitteita saavuteta, alle kahden vuoden takaisinmaksuajan projektit on toteutettava? Kuka siinä häviäisi? Tai eikö voisi tukea energiapalveluyhtiöitä, jotka ottaisivat kokonaisriskin säästöprojekteista?
Subscribe to:
Posts (Atom)