Vihdoinkin! Suuri Lehden vaalikone on avattu. Hienointa on, että vaalikoneen ohessa on ihan oikeita Google-vaalimainoksia. (Minullakin on: sen teksti on "Jottei Lehti unohtuisi".)
Lehdellä on varsin southparkmainen linja: se tekee pilkkaa kaikista kaiken aikaa kaikkialla, tasapuolisesti. Kts. esim. Ilmastonmuutos peruttu huonon sään takia, Ilmastokatastrofi välitön, tutkijat varoittavat ja Tutkijat: ilmastonmuutoksella ei välttämättä yhteyttä ilmastonmuutokseen.
Saako ilmiöllä, joka uhkaa usean miljardin ihmisen elämän perusedellytyksiä, tehdä pilkkaa? Kyllä saa, siinä missä kaikesta muustakin. Huumoria tarvitaan.
Huumorilla ei tarvitse olla syvällistä sanomaa, jos se tuo iloa elämään. Ei sanomasta toki haittakaan ole. Mutta huumoria tarvitaan usein ihan vain siksi, koska se on hauskaa ja elämä olisi muuten merkittävästi tylsempää. Tämän pitäisi kai olla itsestäänselvää, mutta aina kun huomaan että kaikki eivät naura lukiessaan eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoja, tajuan että se ei ole kaikille itsestäänselvää.
Vitsailemalla voi myös testata asian kestävyyttä. Minusta ilmastonmuutos ei muutu vitsiksi Lehden irvailun vuoksi: se on aidosti vakava asia. Sen sijaan viimeisten paaviemme abortti- ja ehkäisypolitiikan perusteet jäävät pysyvästi koomisen oloisiksi, kun niissä vain uskaltaa nähdä huvittavia piirteitä. (Ja sanon näin entisenä hartaasti uskovana katolilaisena.)
Mutta huumoria tarvitaan myös ja ehkä ennen kaikkea suhteellisuudentajun palauttamiseksi. Sitä käytetään selviytymiseen hautausmailla, terveysasemilla ja poliisin leivissä, joten miksei sitten politiikassa? Huumori luo etäisyyttä kipeään, läheiseen aiheeseen ja palauttaa hivenen suhteellisuudentajua. Tämä on tärkeää jaksamisemme kannalta, mutta erityisen tärkeää se on siksi, ettemme ottaisi itseämme liian vakavasti.
Poliitikon helmasynti, jonka ristin tässä "politomaniaksi", on ajatella, että hän on vastuussa kaikista maailman ongelmista, hänellä täytyy olla vastaus jokaiseen maailman ongelmaan, ja että hän on siksi erityisen tärkeä hahmo. Vähemmän kiltisti sanottuna poliitikko uskoo olevansa omnipotentti. Kun vaaleissa pitää vielä markkinoida itseään kympillä (tai joskus kymppitonnilla), huumorin sotkeminen peliin tuntuu räikeältä riskinotolta. Siksi nauraminen pelottaa.
Politiikan kaikkivoipuutta järkyttävät huomautukset ahdistuttavat ja kiukustuttavat poliitikkoa. Jos ne tulevat muilta, herää siilipuolustusreaktio. Itsessään ne tekisi mieli vaientaa. Miksi tehdä jotakin, johon ei ihan tosissaan usko? (Jos se, onko ylioppilaskalenterissa viivat vai ei, ei ratkaisekaan kaikkia maailman ongelmia tai edes kovin montaa opiskelijaelämän ongelmaa, mitä ihmettä oikein olen tehnyt viimeiset kaksi tuntia edustajiston kokouksessa?)
Jos on ajanut yhtä suurta ratkaisua työttömyyteen, ilmastonmuutokseen tai köyhyyteen viimeiset 5 vuotta, on vaikeaa hyväksyä ajatusta, ettei se ole ainoa ratkaisu eikä edes yksinään tepsivä. Siksi nauraminen tuolle ratkaisulle pelottaa. Entä, jos se paljastaa jotakin sen heikkoudesta?
(Vihreissä minua viehättää juuri ajatus monimuotoisuudesta: tarvitsemme monimutkaisiin ongelmiin yhtenäistä kokonaisuutta, joka muodostuu monista eri lääkkeistä. Jotkut niistä ovat selkeästi tärkeämpiä kuin toiset, mutta viime kädessä ei ole suuria ratkaisuja. Samoin me uskomme, että vaikka globaali eriarvoisuus, lapsiperheiden köyhyys ja ilmastonmuutos ratkaistaisiin, tulee uusia ongelmia, joiden ratkomisessa meillä voi olla osamme. Ja toivotamme tervetulleiksi myös uudet liikkeet, jotka vastaavasti haastavat meidän luutuneita käsityksiämme.)
Poliittinen nihilismi voi olla yhtä pahasta kuin suuriin ratkaisuihin varauksetta uskominen. Lyömällä hanskat tiskiin ja tyytymällä sanomaan "kaikkia ongelmia ei vain voi ratkaista" menettää kyvyn kuunnella ahnaasti uusia ratkaisuehdotuksia. Se on sukua politomanialle siinä, että korjausehdotuksia poliittiseen ohjelmaan ei palauteta valokopioidun pahoittelevan saatekirjeen kera lähettäjälleen siksi, että ohjelma olisi täydellinen, vaan siksi, että täydellisyyttä on turha tavoitellakaan. Koska nykyinen järjestelmä on määritelmällisesti paras - kuten demarien mielestä tarveharkintainen sosiaaliturvajärjestelmä -, uudistukset ovat määritelmällisesti huonoja.
Neuvostoliiton, monetarismin ja Forssan julistuksen täydellisyyden kyseenalaistamisesta tulee mahdoton ajatus ja silkkaa ajan haaskausta. Sellaista, jolla joku Oras Tynkkynen voi vielä aika sisäsiististikin puuhastella huviksemme, mutta joka yhtä kaikki soveltuu paremmin viihteeksi ja viattomien lasten ymmärtämättömäksi leikiksi kuin vakavaksi asiaksi. Siksi nauraminen nykyiselle järjestelmälle pelottaa.
Vaikka monet poliittiset liikkeet Vihreistä Setaan muistavat julistaa, että niiden tarkoitus on tehdä itseensä tarpeettomaksi, tämä on petollisen kaunis valhekuva. Todellisuudessa ei ole mitään maailmantilaa, joka on valmiiksi tultuaan riittävän hyvä ja täydellinen -- ei edes millään politiikan osasektorilla. Jotta voi hyväksyä omat puutteensa, oman ohjelmansa puutteet ja maailman puutteet, pelko nauraa tulee voittaa.
Alun perin ideani oli kerätä omillekin sivuilleni joitain huumoripitoisempia ajatuksia - esimerkiksi verkkopelikielinen (tiedättehän, se kieli, jonka toinen sana on "lol", "omg" tai "plz" ja jossa välimerkkien !? laatua tai relevanssia tärkeämpi on määrä) tai heppatyttökielinen =)) versio vaaliteemoistani. Jäi tekemättä, mutta ehkä nykyinen versio peilaa aika hyvin tiettyä kuivaa asiallisuuttani politiikassa. Jos ei voi muuttaa itseään, on kai parempi reilusti ja täysillä olla sitä mitä on.
Huumorin vastapuoli on uskallus surra.
Kun poliitikko kuulee ihmisellä olevan hätä, hänen ensimmäinen kysymyksensä ei välttämättä ole "miten voisin lohduttaa häntä", vaan "miten yhteiskunnan pitäisi toimia, jotta hänen ei tarvitsisi itkeä?" Se on poliitikon vahvuus ja heikkous.
Eräs läheisistäni itkee usein silloin, kun luulee, etten kuule (tai ehkei hän välitä). Jos elämän täyttää kipu 26-vuotiaana eikä tiedä, loppuuko se koskaan ja voiko elää normaalia elämää, ei siinä paljon itkuttomuus auta. Poliitikon vaistoni kysyvät, miksei meillä ole parempia ja enemmän lääkäreitä, jotka osaisivat ainakin diagnosoida ongelman pätevästi ja pysyvästi eivätkä suhtautuisi kipuun välinpitämättömästi. (Ne kysyvät myös, miksi lääkärin työn on pakko olla niin rankkaa, että se turruttaa enemmän kuin olisi pakko.) Valitettavasti on sairauksia, joihin ei ole lääkkeitä. On ongelmia, joita ei voi ehkäistä edes kaikkien kansalaisten puolustusvoimalla.
Äitini kertoi tavanneensa uimahallissa naisen, joka puhui nöyrästi ja hiljaisella äänellä. Hän sairasti skitsofreniaa, oli joutunut psykoosiin ja hänen lapsensa oli otettu huostaan. Toipilas oli päässyt lääkehoidolla takaisin kiinni normaaliin arkeen, mutta lapsia hän ei saanut takaisin. Muuten toki, mutta kuulemma lapsien omaksi hyväksi oli, etteivät he joutuneet venkomaan ees-taas eri huoltajien välillä. Tämän hän kaiken ymmärsi hyvin.
Ja mitä tähän sanoo kansanedustajaehdokas Korpela? Että psykoosissa olevien äitien lapsia ei saa missään tilanteessa ottaa huostaan? Että kerran huostaan otetut lapset on aina palautettava aiemmille vanhemmilleen? No ei. Säädösten yleisluonteisuudesta seuraavia virheitä voi ja tulee pyrkiä minimoimaan. Silti nekin tulevat olemaan modernin yhteiskunnan riesoina siinä missä tietty alkoholin kulutuksen taso, itse aiheutetut terveysongelmat ja jokin määrä harmaata taloutta sekä veronkiertoa. Jonkun yksilön on aina joskus korjattava se, minkä koneisto hajotti, vaikka koneisto olisi kuinka hyvä.
Samaan tapaan kuin pelko nauraa vie kyvyn suhteuttaa itsensä maailmaan, pelko surra vie kyvyn hyväksyä ongelmat olemassa olevina tosiasioina, jotta niihin voisi ottaa osaa.
Mutta perusongelmaksi jää: ei voi sanoa ennalta, mikä ongelma on vain hyväksyttävä ja mikä taas voidaan korjata (ja miten helposti ilman uusia, muita ongelmia). Viime kädessä ei voi sanoa, mikä on realismia, ennen kuin on yritetty - ja yritetty vielä uudestaan, vaikka joku olisi aiemmin epäonnistunutkin (kts. induktio-ongelma). Siksi tarvitsemme niitä poliitikkoja, jotka ovat joskus ystävinä sietämättömiä, koska he näkevät jokaisessa arkisessa yksilöllisessä asiassa taustalla yhteiskunnan. Poliitikon taakka on ensin hyväksyä pienuutensa sellaisten ongelmien edessä, joita ei osaa ratkaista -- ja sitten taas kieltäytyä hyväksymästä sitä.
Poliittisten liikkeiden ehkä tärkein tehtävä on pysyä tässä liikkeessä: ensin surtava ja naurettava, ja sitten taas kieltäydyttävä hyväksymästä asioita suremalla ja nauramalla. Nöyrästi ja ylpeästi, vaan ei nöyristellen eikä ylvästellen, kuten Ville Komsi on sanonut.
1 comment:
Kiitos ajatuksistasi ja voimaa vaaleihin!
Post a Comment