Päästökauppadialogia [toukokuu]

Pääsin keskustelemaan toukokuussa päästökaupasta Mauri Pekkarisen lisäksi myös erään poliittisen nuorisojärjestön puheenjohtajan kanssa sähköpostitse.

Päästökauppakeskustelun perusongelmana on se, että siinä usein syytetään ideaa sen huonosta toteutuksesta. Jos ilmastopäästöjä halutaan vähentää, päästökauppa on siihen taloudellisesti tehokkain -- ja ainoa poliittisesti realistinen väline, jos se tehdään oikein. (Euroopan taloustutkimuskeskuksen WWF:lle tekemä tutkimus) Päästökaupan vaihtoehtona ovat lähinnä sitovat, joustamattomat, yrityskohtaiset rajoitukset -- tai ilmastonmuutos. Jälkimmäinen tarkoittaa katastrofia, ja edellinen on yksinkertaisesti typerä ja poliittisesti mahdoton. Globaali hiilidioksidivero (jota vihreät ajoivat aiemmin EU:n tasolla) olisi hauska kokeilu, mutta vaikea viedä käytännössä läpi. Sen tulokset olisivat samat, mutta byrokratia paljon hankalampi rakentaa.

Suomen päästökaupan alkujaossa suuri osa oikeuksista jäi käyttämättä, eli oikeuksia on todella jaettu liikaa; tiedotim me aiheesta ihmeissämme myös Maan ystävissä. Markkinoilla oleva ylimäärä ei ole kannustanut käymään vilkasta kauppaa, ja oikeuksien hinta on ollut osin siksikin korkea. Tärkeintä tietysti on, että vilkas kauppa ja sopivan niukat päästöoikeudet olisivat luoneet yrityksille paremman kannustimen pyörittää liiketoimintaa mahdollisimman vähillä päästöillä.

Päästökaupassa, jos se toteutetaan oikein, kustannukset kohdistuvat tehokkaimmalla mahdollisella tavalla, kun yritykset voivat käydä kauppaa keskenään. Valitettavasti nyt syytetään tarpeellista ja hyödyllistä kirurgista operaatiota siitä, että se on suoritettu ruosteisella käsisahalla. Päästöoikeuksia ei ole huutokaupattu, vaan niitä on jaettu ylimäärin aiemman päästöhistorian mukaan.

Päästökauppa nostaa sähkön hintaa markkinoille: tuotantolaitos voi energian tuottamisen sijaan myydä päästöoikeutensa muille. Huutokauppaaminen vähentää ongelmaa, muttei poista sitä. Sähkön hinnan nousu ei ole itsessään katastrofaalista, jos se johtaa tehokkaampaan energiankäyttöön. Ilmiötä kutsutaan kuitenkin ansiottomaksi arvonnousuksi, koska yritykset saavat hinnan nousun myötä taskuihinsa lisää rahaa tekemättä sen eteen mitään. Siksi tämä ns. windfall-voitto kannattaisi verottaa pois ja käyttää varat yhteisesti hyödyllisiin kohteisiin. Lisäksi hinnan nousua voisi kompensoida edistämällä muun muassa pohjoismaisten sähkömarkkinoiden toimintaa.

Eniten päästökauppaa kritisoidaan kuvitellusta hiilivuodosta. Kun yritykset lopettavat tehtaita, jotka eivät tuota heille tarpeeksi, Suomessa, ja uusia syntyy muualle maailmaan, on kätevää syyttää päästökauppaa ja energian hintaa aiheesta. Tutkimuksissa hiilivuodon merkitys on jäänyt viiden prosentin tienoille, koska investointeja ohjaavat todellisuudessa voimakkaammin mm. markkinoiden läheisyys, ylituotanto-ongelmat, paikallinen osaaminen ja vakaat yhteiskunnalliset olot. Suomen kannattaisi panostaa tutkimukseen ja kehitykseen, palveluiden kehittämiseen ja viedä esimerkiksi omaa ympäristöosaamistaan uusiin nouseviin maihin eikä ruikuttaa menneen maailman savupiippujen perään.

On olemassa monia syitä, miksi kaikki maailman maat eivät ole sitovissa päästörajoituksissa mukana. Tämä taas ei ole päästökaupan, vaan sen reunaehtojen ongelma. Jos tiputamme päästökaupan, samat päästörajoitukset jäävät, mutta kauppaa ei voi käydä. Jos tiputamme sitovat rajoitukset, luomme ilmastokatastrofin.

Maailmanlaajuiset, kaikille sitovat rajoitukset ovat kaunis idea, mutta itse en usko sen toteutuvan kovin piakkoin. Köyhien maiden päästötasot henkeä kohden ovat yhä hyvin pieniä verrattuina rikkaiden maiden. Jos pyritään oikeudenmukaiseen ratkaisuun, kaikille sitovien rajoitusten tasojen pitäisi olla lähellä toisiaan. Tämä tarkoittaisi niin raskaita päästövähennyksiä rikkaille maille, että niitä ei hyväksyttäisi, tai niin korkeita päästökattoja köyhille maille, että ne pikemminkin houkuttaisivat pilaamaan ilmakehää kuin säästämään sitä. Rikkaissa maissa on historiallinen vastuu jo aiheutetusta ilmastonmuutoksesta sekä parhaat tekniset mahdollisuudet vauhdittaa maailmanlaajuista kamppailua sitä vastaan.

Kehitysmaiden mukaantulolle on siis kehitettävä toisenlaisia vaihtoehtoja -- esimerkiksi ns. no-lose -tavoitteita. Niissä köyhään maahan ei kohdistu sanktioita, jos sen resurssit kuluvat köyhyyttä vastaan taistelemiseen eikä vähäpäästöisen teknologian suosimiseen. Jos maa jää vapaaehtoisen päästökiintiönsä alapuolelle, se voi myydä ylijäämänsä muualle. (Tämäkin olisi siis eräänlainen tapa käydä päästökauppaa reilulla tavalla.)