Rönsy ja sosiaalifoorumi; vaalit ja loppu savupiippujen halailulle [huhtikuu]

Ympäristö rönsyää kaikkialla

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä laitettiin virallisesti ulos päätoimittamani ViNOn ympäristöjulkaisu Rönsy. Lehtiprojekti oli hauskin pitkään aikaan: sai tehdä töitä rautaisten ammattilaisten ja uusien kokeilijoiden kanssa, ideoida, kirjoittaa ja keskustella. Suunnittelin kokonaisuutta, nimeä, teemoja, tavoitteita ja visuaalisuutta muiden kanssa; ehdotin aiheita ja kinusin tekstejä; myin mainoksia ja sovin painoasioita; etsin tekijöitä ja haastateltavia. Taittoa pyöriteltiin ees taas monet kerrat, ja tekstejä kierrätettiin ringissä kirjoittajien, toimitussihteerin ja minun kesken.

Tiimistä Annukka Berg (toimitussihteeri sekä henkinen tukipilari), Markus Koljonen (maailman mahtavin ystävä ja kuvittaja) ja Essi Rajamäki (taittaja) ansaitsevat aivan erityiset kiitokset. Kiitosta tuli takaisinkin: "Harvoin on ilo olla noin professionaalisti ja koordinoidusti asioihin suhtautuvassa seurassa"; "Näin kun kaikki toimisivat, niin maailma pelastuisi!"

Entä pääsimmekö tavoitteisiimme? Sen näyttää aika. Halusimme herättää ja näyttää ympäristön kysymyksenä, johon jokaisen olisi hyvä ottaa kantaa; joka ei ole muusta maailmasta erillinen asia; ja joka ei ole loppuun kaluttua ja itsestään selvää. Tahdoimme saada nuoria osallistumaan, ottamaan kantaa, tekemään asioita ja vaatimaan vaikutusmahdollisuuksia. Toivoimme madaltavamme kynnystä ottaa ympäristöasioihin kantaa sekä tekevämme niistä vähemmän mystifioituja. Sain tänään himoillemme nimen Hesarista: on kuulemma uusvihreyttä haluta, että ympäristönsuojelu on helppoa, ymmärrettävää ja arkista. Jos näin on, niin ympäristöongelmien ratkaisun kannalta olen ehdottomasti uusvihreä.

Julkaisun kanssa kävi kuten pääkirjoituksessakin Annukan kanssa sanomme: ei löytynyt ympäristöä. Ympäristö kun pitää sisällään oikeastaan kaiken, koko aineellisen olemassaolomme perustan. Ihmiset puhuvat ympäristöstä vähän eri tavalla kuin ympäristönsuojelutieteen oppikirjat. He kärsivät ilmastonmuutoksen tuomasta kuivuudesta, pelkäävät Itämeren muuttuvan virallisesti elottomaksi ja riemuitsevat niin kaupunkipuistoista kuin aarniometsistäkin.

Löytyi kuitenkin jotain muuta: ympäristönsuojelulla on usein ohut rajapinta arkeen. Toisin sanoen se on jostain ihmeen syystä tehty vaikeaksi. Miksi ympäristön pilaamisen hinta ei näy tuotteen hinnassa? Miksi kansantaloudellisesti surrealistisen typerä haaskaus, kuten tavallinen hehkulamppu, on ylipäätään sallittu, kun on kerran parempia vaihtoehtoja (energiansäästölamppuja, jotka säästävät myös energiaa eli rajallisia resursseja ja rahaa)? Miksi Olarista ei pääse Konalaan yhdellä julkisella liikennevälineellä? Koska päätöksiä näistä asioista tekevät väärät ihmiset.

Savupiipun halaajat vaihtoon

Siksi huhtikuussa julkistettiin myös ViNOn vaaliohjelma, joka vaatii savupiipun halaajia vaihtoon eduskunnasta. ViNOn liittokokouksessa keskusteltiin vaaliohjelmasta ja valittiin mahtavat kärkiehdokkaat: Kerttu Hakala Oulusta, Paavo Raappana Hämeestä, Anna-Maria Urhonen Pirkanmaalta, Sini Terävä, Janne Länsipuro, Tapio Laakso ja Mari Puoskari. Parempaa possea en olisi osannut toivoa: joukko on monipuolinen, osaava ja täynnä parasta politiikan sekoittamista: idealistista kyynisyyttä.

Jokin vaalikeskusteluissa sytytti ja herätti. Huhtikuussa päätin lopullisesti, että haluan liittyä joukkoon, joka tarjoaa vaihtoehtoa näköalattomalle, lyhytjänteiselle politiikalle. Vanhoille ihmisille kuuluu oikeus eläkkeeseen ja monipuoliseen, mielekkääseen vanhuuteen -- ei velvollisuutta edustaa yksipuolisesti kaikkia suomalaisia. Eduskuntaan tarvitaan vanhojen ihmisten lisäksi myös nuoria, jotka haluavat huolehtia omista isistään ja äideistään, mutta myös omasta tulevaisuudestaan ja omista eläkepäivistään vuonna 2050. Erilaisten näkökulmien ja kokemusten tulee kamppailla, keskustella ja lyödä kättä: hyvinvointia saa kerrytettyä ja vaalittua parhaiten, kun saa samaan soppaan terävyyttä ja viisautta nuorilta, keski-ikäisiltä ja vanhoilta.

Lisäksi eduskuntaan tarvitaan vihreitä, jotka antavat äänen niille, joiden ääni ei kuulu: ihmisille, joita syrjitään aktiivisesti, jotka jäävät kaukaisten uutiskuvien taakse, ja joita ei ole vielä syntynyt; ja luonnolle ja eläimille, joiden ymmärtäminen vaatii aivan omanlaistaan kuuntelua. Kehitysmaiden köyhille, asunnottomille, syntymättömille lapsille, minun ja kämppisteni vanhuudelle, Kuusiluodon luonnolle, vangeille ja lapsille. Heidän puolestaan on pidettävä meteliä: oikein kovaa meteliä. Sillä vain oikeudenmukainen maailma on turvallinen. Heikoimman asemaan joutuminen voi odottaa jokaista nurkan takana, eikä eriarvoisuus ruoki positiivista laumahenkeä.

Pyrin siis itsekin eduskuntavaaliehdokkaaksi: puhumaan niiden puolesta, joita ei kuulla, ja tarjoamaan itseäni äänitorveksi. Kesäkuussa Helsingin Vihreät valitsivat minut yhdeksi seitsemästätoista silloin valitusta mahtavasta ehdokkaasta. On mahtavaa päästä tekemään vaaleja.

Tarvitaanko syntymättömille työpaikoille ay-liikettä?

Suomen sosiaalifoorumi oli huhtikuussa foorumi myös ympäristökysymyksille. Kahden päivän aikana Helsinkiin kokoonnuttiin keskustelemaan, ymmärtämään, oppimaan, keksimään ja ideoimaan jotakin, jolla parempi maailma olisi lähempänä. Itse järjestin ilmastonmuutoksen abc ja d -tilaisuuden, joka toimi ilmastonmuutoksen aapisena kiinnostuneille, sekä keskustelun aiheesta "Miten Suomi ja suomalaiset voivat vaikuttaa EU:n ilmastopolitiikkaan?" Jälkimmäisessä pohdimme, miten Suomella olisi hyvä mahdollisuus ottaa väestöllistä kokoaan paljon suurempi rooli ilmastonmuutoksen torjumisessa, ja kerroin siitä, miten suomalaiset ja erityisesti kansalaisjärjestöt SPR:stä Plan Suomeen voisivat olla osa kansainvälistä kansalaisten ilmastoliikettä. Jos vaikkapa Kirkon ulkomaanapu, kommunistinen puolue, partiolaiset ja marttaliitto puhuisivat enemmän siitä, miten ilmastonmuutos ja sen tuomat uhat koskettavat niiden työkenttää, ehkä ilmastonmuutos tulisi lähemmäksi ihmisiä. Tähän suuntaanhan pyrittiin, kun olin koordinoimassa ilmastomarssia, jonka taakse koottiin 54 järjestön joukko.

Myönnän, että minulla oli jälkimmäisessä seminaarissa ennakkokäsitys: Suomen omat päästövähennykset tarjoavat muulle maailmalle paljon. Ensinnäkin muut maat saisivat konkreettisia teknologioita, kuten tuulivoimaloita Intiaan, käyttöönsä. Intia ja Virohan ovatkin jo ajaneet tai ajamassa Suomen ohi reippaasti tuulivoiman käytössä. Suomen ilmastoteknologiaksi katsottava vienti pyöriikin jo useammassa miljardissa eurossa, joten myös kotimaisiin referensseihin kannattaa satsata.

Toisekseen meillä on hyvät edellytykset tarjota muulle maailmalle visio siitä, miten yhdistetään hyvinvointi ja ilmastonsuojelu. Nopeasti kehittyvät ja teollistuvat maat katsovat länsimaista oppia siitä, miten päästään irti köyhyydestä ja puutteesta. Olisi hyvä, jos tarjolla olisi Kauniiden ja rohkeiden kulttuurin lisäksi myös suomalainen ympäristömyötäinen vaihtoehto.

Kolmanneksi kehitysmaat haluavat teollisuusmailta takeita siitä, että teollisuusmaat ottavat päävastuun historiallisesti enimmäkseen itse aiheuttamastaan ongelmasta. Muutoin ilmastonsuojelu näyttävät helposti vain kehitysmaiden markkinoille tuloa rajoittamaan pyrkiviltä pakotteilta, eikä neuvotteluissa päästä eteenpäin. Keskustelussa kaikki nämä näkemykset saivat vahvistusta.

Näiden seminaarien lisäksi olin mukana ideoimassa keskustelua aiheesta "Tarvitaanko syntymättömille työpaikoille etujärjestöä?" Seminaarissa tarkasteltiin erityisesti maatalouden
ja ympäristöteknologian kautta, minkälaisia kestäviä työllisyysmahdollisuuksia Suomessa voisi olla. Miksi Suomessa ei ole esimerkiksi sellaista vahvaa etujärjestöä, joka puolustaisi työttömiä metsureita, joille metsähakkeen entistäkin parempi energiakäyttö loisi lisää työpaikkoja? Kuka pitäisi niiden ihmisten puolia, jotka hyötyisivät niistä tuhansista työsuhteista, joita tuulivoiman tarmokas rakentaminen toisi? Siinä onkin pohdittavaa useampaa seminaaria varten.